Vuosikymmeniä oululaista ratsastuskoulua Saaran tallia johtanut Saara Moilanen menehtyi maanantaina 30. päivä maaliskuuta. Hän oli kuollessaan 86-vuotias.
Saaran koti ei ole hiljentynyt, vaikka itse Saara ei siellä enää touhua. Hänen poikansa Kalle Moilanen keittää kahvit ja tarjoaa vohvelit, kaivaa esiin valokuva-albumeja, lehtileikkeitä, hevosten hoitovihkoja ja lukuisia muita historiallisestikin arvokkaita muistoja. Moilanen muistaa kuvista ihmiset ja vuosina 1984–2002 tontilla harrastanut sekä myöhemmin työskennellyt Anna Kilpeläinen (os. Alila) hevoset. Saaran työ ratsastusharrastuksen mahdollistajana on mittava, mutta ennen kaikkea hän teki tärkeää nuorisotyötä, antoi oppeja hevosten ja ihmisten tasa-arvoiseen kohteluun sekä opetti työnteon, rutiinin ja rehellisyyden merkityksen.
Kemissä syntynyt Moilanen, tyttönimeltään Saara Ranta, eli lapsuuttaan sodan jaloissa asuen Kemissä ja kesät sukulaisten luona Oulussa.
”Saaralta on joskus kysytty sota-ajasta, mutta siihen hän totesi, ettei kaikkea kannata muistella”, Kilpeläinen kertoo.
Hevoskärpäsen pureman Moilanen arvelee äitinsä saaneen Olli-enoltaan.
”Äiti sai joskus ajaa Ollin suomenhevosella. Uskon, että hän koki siinä onnistumisen tunteen ja sen, että häneen luotettiin niin paljon, että hän sai tehdä jotain niin hienoa. Samalla tavalla hän toimi itsekin tallilaisten kanssa. Luotti ja antoi vastuuta.”
Eläinrakas Saara meni Muhoksen karjakouluun ja löysi sieltä myös tulevan puolisonsa Reino Moilasen. Hääkellot soivat juhannuksena 1958.
”Rakkaus eläimiin oli myös arvo, mitä Saara opetti”, Kilpeläinen pohtii.
Moni 1990-luvun Saaran tallin kävijä muistaakin mäyräkoira Naskalin, joka oli menossa lopetukseen, koska se oli asunut perheessä, missä sitä oli potkittu ja muutenkin kohdeltu kaltoin. Saara pelasti vuoden ikäisen todella vihaisen koiran, joka vietti lopulta onnellista koiranelämää yli kymmenen vuotta paimentaen hevosia talliin. Saaralla oli nimittäin tapana päästää hevoset aamuisin irti tallista isoon yhteistarhaan heinille ja iltapäivällä ennen tunteja ne laukkasivat syömään takaisin omiin karsinoihinsa.
Ratsastuskoulu sai alkunsa Oulun Hiukkavaarasta, kun Puolustusvoimat möi hevoset pois vuonna 1971.
”Ilman isäni jääräpäisyyttä tätä talliakaan ei olisi. Äidille olisi riittänyt yksi hevonen, mutta isä oli todennut, että nyt huudetaan kaikki, mihin rahat riittävät. Isähän huusi, mutta havaitsi ettei huutokauppa mennyt kaikkien sääntöjen mukaan, vaan hevosia nuijittiin uusille omistajille, vaikka isä olisi ollut valmis korottamaan hintaa. Hän pisti huutokaupassa kunnon shown pystyyn, koska toiminta ei ollut tasa-arvoista.”
Huutokaupasta tarttui mukaan lopulta kuusi hevosta, jotka muuttivat aluksi Oulunlahden Kiviniemeen. Puolen vuoden kuluttua ratsastuskoulu siirtyi toiselle puolelle Oulua Liikasentielle, jossa se oli vuoteen 1985 asti.
”Vanhempani työllistivät itsensä alusta alkaen ratsastuskoululla. Isäni oli alun perin autonasentaja ja työskenteli rautatiellä, mutta hän halusi sieltä pois.”
Samana vuonna, kun ratsastuskoulu avattiin, syntyi Kalle-poika.
”Voin kyllä sanoa, että minulla on ollut todella hyvä ja onnellinen lapsuus. Kuljin paljon vanhempieni mukana messuilla ja näyttelyissä. Ainoa varjo lapsuuteni yllä on isoveljeni Petterin kuolema, kun olin 8. Petteri oli kuollessaan 19. Se oli vanhemmilleni niin kova paikka, ettei siitä koskaan puhuttu ääneen.”
Ahkera työnteko jatkui Liikasentiellä surusta huolimatta. Ratsastuskoulu kasvoi, varsoja syntyi ja ratsastajia riitti. Oulun kaupunki ei jatkanut enää tontin vuokrasopimusta, koska alue oli kaavoitettu asunnoille. Lopulta uusi tontti löytyi Aaltokankaalta, sieltä missä se tänäkin päivänä vielä on.
”1980-luvun alussa ensimmäiset rakennuspuut tuotiin tontille. Samaan aikaan naapuriin rakennutti tyttärelleen tallia Juhani ”Jussi” Kynsilehto. Jussi rakensi rahalla, me talkoilla, joten naapuri valmistui ensin. Hevosemme muuttivat nykyiseen paikkaan vuonna 1985.”
Muutto uuteen paikkaan oli suorastaan juhlava. Hevoset ratsastettiin lokakuun lopussa jonossa pitkin Raitotietä, joka on nykyään varsin vilkasliikenteinen väylä.
”Isommat tallilaiset saivat ratsastaa hevoset. Minä olin vielä niin pieni, etten saanut ratsastaa, mutta me sitten kävelimme hevosletkan perässä uuteen talliin. Muistan vielä, kuinka talli tuoksui uudelle puulle ja hevoset olivat oikein pörhäkkäinä uudesta kodista”, Kilpeläinen kertoo.
Naapuritallin kanssa yhteistyö oli tiivistä. Mirrin tallina tutuksi tullut talli oli Anne-Marie ”Mirri” Kynsilehdon (nyk. Clarke) kotitalli ja he rakennuttivat myös alueen ensimmäisen maneesin, jota Saaran tallin ratsastajat saivat käyttää kouluvalmennuksiin ja kisoihin. Yhteistyö Moilasten ja Kynsilehtojen kanssa alkoi jo aiemmin, sillä rallikuskinakin tunnettu isä Kynsilehto oli 1970-luvun loppupuolella voittanut Puolassa rallin ja saanut palkinnoksi hevosen.
”Isä lähti hakemaan hevosen Puolasta. Vielä vuosia myöhemminkin muistellessaan reissua hänellä tuli itku. Paluumatkalla oli iskenyt kova myrsky ja millä lie pikkuisella purtilolla olivat hevosen kanssa matkanneet Suomeen. Olihan se varmasti pelottava matka, kun ruokapöydät olivat lennelleet pitkin seiniä, mutta siitäkin selvittiin.”
Hevonen oli suuri ja musta ruuna Mruk, joka teki pitkän uran Saaran tallin opetushevosena ja Reino sai itselleen Polski Fiatin tiimitakin. Eivät tosin tainneet Moilasetkaan tietää, että hevosen nimi Mruk voidaan suomentaa nimeksi Äksy tai Pahantuulinen.
”Takki on muuten varmasti vieläkin tallessa, sillä meillä elettiin säästäväisesti. Monet jopa naureskelivat vanhempieni piheydelle, mutta meillä ei esimerkiksi 1990-luvun lama näkynyt millään tavalla, koska aina elettiin visusti. Päinvastoin. Oppilaita riitti paljon, kun ihmisillä ei ollut omiin hevosiin enää varaa ja paljon niitä hevosia silloin ostettiinkin.”
Ja toden totta oppilaita riitti. Kolmikaarinen kiemuraura tuli tutuksi ratsastusradan tieksi, kun oppilaita oli kenttä täynnä. Suuren laajentumisen myötävaikutuksella myös Saaran talli sai oman maneesin 1996. Vuonna1998 astui kuluttajansuojalakiin perustuva suositus, että ratsastustunnilla sai olla vain 14 oppilasta.
”Muistan kuinka siinä oli pähkäileminen, miten saamme kaikki ratsastajat mahtumaan tunneille. Saara antoi tallilaisille paljon vastuuta ja seurasi hyvin tiiviisti, mitä me teimme. Minäkin aloitin tuntien pidon jo 14-vuotiaana. Ensin leiriopena ja myöhemmin vakituisena. Etenkin Oulun kaupungin tukemat alkeiskurssit olivat todella suosittuja ja silloin töitä riitti kaikille”, Kilpeläinen sanoo.
Kaupungin myöntämät nuorten kesätyösetelit ja koulujen TET-jaksot mahdollistivat nuorten pääsyn tallielämään työpaikan näkökulmasta, mutta suurin osa tallissa toimimista oli osallistumista tallihommiin ihan harrastaen.
”Systeemi on todella hyvä, sillä silloin näkee hyvin pian, kenestä on hevosalalle. Nuo ovat mahdollisuuksia, mitkä ovat tuoneet meillekin paljon työntekijöitä. Lisäksi äidin systeemi loi koko ajan uusia työntekijöitä ja kasvatti koko talliyhteisöä. Isommat opettivat pienempiä ja aina piti auttaa toista. Aina oli joku, joka tiesi, miten homma tehdään ja hän opetti sen muille. Tämä on pelastanut myös minut monesti työnteolta. Jos hevosella on ollut esimerkiksi hokki löysällä ja minua on pyydetty ottamaan se irti tai laittamaan paremmin, niin olen voinut vilkaista olan yli ja todeta: Hei, sinähän osaat tämän homman, niin tuletko näyttämään, Kalle nauraa.
Saara yritti kerran jäädä jopa eläkkeelle ja talli oli vuokralla vuoden päivät. Joutenolo ei kuitenkaan sopinut tekevälle luonteelle, joten hän jatkoi yrittäjänä. Hyvä ihmistuntemus ja omanlainen tapa käsitellä hankaliakin tilanteita sai ihmiset tarttumaan toimeen.
”Kerran pojat olivat laitumella hyppineet hevosten selkään ja he jäivät siitä hommasta äidille kiinni. Huudon sijaan hän oli todennut pojille: tulkaa tuonne tallille. Siellä on paljon tyttöjäkin. Kyllähän sieltä pojat sitten tulivatkin. Äiti pisti heidät talikon varteen ja saivat palkaksi ratsastaa.”
Kovin usein ei Saaraa ratsailla nähty, vaikka hän mahdollisti sen jopa tuhansille muille. Kilpailuihinkaan ei patistettu, mutta halukkaat sinne pääsivät ja harjoittelumahdollisuuksia oli tarjolla runsaasti.
”Joskus kun kesäyönä tulin kotiin Oulun yöelämästä, niin näin äidin menevän maastoon Junkkarilla. Se oli hänen omaa aikaansa”, Kalle paljastaa.
Saara sai asua elämänsä loppumetreille saakka tallin kyljessä sijaitsevassa kodissaan.
”Äidille oli mieluisa päätös, kun sovimme ratsastuskoulun alueiden vuokraamisesta Kati Kemppaisen kanssa. Onhan hänkin aloittanut ratsastuksen täällä, joten se meni ikään kuin omalle tallitytölle. Universumi järjesti tämänkin asian hyvin, sillä perjantaina 27.3. pidettiin viimeiset ratsastustunnit ja hevoset lähtivät viikonloppuna. Äiti kuoli maanantaina 30.3. ja Katin sopimus alkoi virallisesti 1.4.”
Vaatimattomana tunnettu Saara ei halunnut hautajaisia. Hän halusi tulla tuhkatuksi.
”Isäni kuoli juhannuksena 2015. Hänet tuhkattiin myös. Ajoin hänet Liikasentien kautta Mieslahteen Paltamoon, josta hän oli kotoisin. Ripottelin tuhkat sinne, koska se oli hänelle mieluisa paikka. Samoin teen äidin kanssa. Tuhkauksen jälkeen vien hänet jonnekin, minkä uskon olevan hänelle tärkeä paikka.”
Viime ajat Kallen puhelin on soinut paljon ja vieraita on käynyt muistelemassa Saaraa.
”Minulla on ollut tässä jo aika monta muistotilaisuutta. On ollut todella mukavaa muistella ihmisten kanssa elettyä elämää. Eräskin entinen tallityttö soitti ja sanoi, että hän oli joskus päättänyt ottaa viskin Saaran muistolle, kun hän kuolee. Alkoholia hän ei muutoin käyttänyt ollenkaan, mutta niin hänkin oli ottanut paukun, nostanut sen taivasta kohti ja kiittänyt Saaraa.”
Alkoholia ei tallilla käytetty ja tallialuekin oli savuton. Kahvia kuitenkin juotiin senkin edestä.
”Nytkin olen ostanut tarjouksesta runsaasti kahvia ja kaapissa on vohvelia. Keitän kyllä kahvit, kuten talon tapoihin kuuluu, jos haluaa vierailla. Itselläni on suoraan sanottuna nyt helvetin hyvä fiilis, kun asiat järjestyivät lopulta parhain päin. Mielenkiinnolla seuraan, miten Kati remontoi paikkoja ja miten tämä paikka saa jatkaa elämää.”
Kallen oma elämä on kietoutunut tiiviisti Saaran tallin ympärille. Tallin velvollisuudet eivät enää paina ja hevoset eivät vaadi aamutalliin menijää. Suunnitelmat tulevaisuuden varalle ovatkin jo olemassa.
”Vietän mieluusti aikaa Espanjassa, joten käyn välillä siellä nauttimassa auringosta. Haluan myös seurata, ketkä täällä jatkavat harrastamista ja kohdata ihmisiä. Äiti nimesikin minut joskus seurustelu-upseeriksi, joten ehkäpä olen sitten sellainen”, Kalle pohtii.
Saara Moilanen os. Ranta
9.5.1939 Kemi - 30.3.2026 Raahe