Kuvassa on neljättäkymmentään käyvä, runsaan ulkonaolon päivettämä Eva Wrede täysiveriori Orkuksen kanssa. Hän katsoo hevosta arvioiden, selvästi tyytyväisenä. Ori oli jalo ja hieno, voittanut paljon laukkakilpailuja keskemmällä Eurooppaa. Hevoset olivat muutenkin tuohon aikaan aivan toisessa asemassa kuin nykyään. Suomi oli 3 miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta, jonka maanteillä liikenne hoidettiin vielä pääosin hevosten avulla. Ja maatalous oli hevosten varassa kokonaan.
Wredestä tuli suomalaisen ratsujalostuksen tukipilari.
Hevosten sukuja ja urheiluhevosia harrastavat espoolaiset Orvokki ja Lauri Jalkanen omistavat suomalaisen ratsujalostuksen suurnaisen hevoskasvatusasiakirjat ja mittavan valokuva-arkiston. Wrede lahjoitti aineiston Jalkasille yhteisen hevosten sukuharrastuksen aikana.
”Eva Wrede oli siitä harvinainen sen ajan ihminen, että jo siihen aikaan hän valokuvasi lähes kaikki hevosensa”, Lauri Jalkanen kertoo.
Eikä pelkästään kuvannut, vaan myös kuvaili. Oliko hevonen jalo vai ei, pitkä- vai lyhytkaulainen, kaunispäinen, syvä, kaita, kuin myös minkälainen hevosen luonne oli.
Jalkanen näyttää hallussaan olevia kansioita, joissa on siistillä kaunokirjoituksella ruotsiksi kirjoittuja luonnehdintoja hevosista, omista kasvateista.
Rabbelugnin kartano eli maatöistä ja viljelyksestä, niinpä kaikki hevoset englannintäysiverisistä alkaen, osallistuivat peltotöihin ja ne valjastettiin kaikki kärryjen eteen. Joukossa oli helmiäkin.
Wreden lempioriita olivat Orkus xx ja Hampus. Etenkin Orkuksella katsotaan olleen todellista jalostusarvoakin. Se oli Wreden kirjallisen arvion mukaan ”härlig häst”.
Orkuksen tarina on kiinnostava ja tyypillinen ja kertoo FWB-jalostuksen ajoista ennen kuin FWB:tä vielä edes olikaan. Suomalaisessa puoliverisessä käytettiin alkuaikoina toisinaan myös suomenhevosta. Wrede esimerkiksi ei epäröinyt risteyttää suomenhevosia lämminverisiin. Hän kirjoitti kauniilla käsialallaan albumiin suomenhevosen kuvaan tekstiksi "finskt". Orkus oli tällaisen kokeilun tulos. Jo sen emälinjalla oleva kimotamma Wappu (Schamar I - Ensi, Brand) oli melkoinen rotujen sulatusuuni, kun sen isä oli Oitbackan kartanon arabiori Schamarin pojan poika ja Suomeen Englannista tuodun norfolkinori Chieftainin pojan Brandin Ensi-tyttären tytär, emät olivat suomenhevosista. Neljä polvea eteenpäin ja Rabbelugniin syntyi jalostusori Nerox, jonka veri on virrannut FWB-hevosissa aivan näihin päiviin.
Jalkasia ja Wredeä yhdistää kiinnostus hevosten sukuihin, niin palava kiinnostus, että sitä voi kutsua ihan vain hevoshulluudeksi.
”Se on kyllä vaarallinen harrastus, ihminen uppoutuu siihen helposti ihan kokonaan”, tietoteokset Vuosisata ratsain, Suomen ratsujalostus ja Suomalaisen lämminveriratsun matka huipulle ratsukasvatuksesta kirjoittanut Lauri Jalkanen hymähtää.
”Muistan, että kävin Rabbelugnissa sisällä kaikkiaan kolme kertaa ja kääntelimme niitä vanhoja laatikoita hevosten sukutauluja etsiessämme.”
Vapaaherratar Eva Wredellä oli tilaa toteuttaa visioitaan, Jalkaset ovat operoineet espoolaisesta rivitalosta käsin.
”Kyllä sitä voi tosiaan hulluuudeksi kutsua, kun miettii minkälaista tavallisen palkansaajan on pitää ratsuhevosia, kuten me olemme Laurin kanssa aina jotenkin onnistuneet tekemään”, Orvokki Jalkanen naurahtaa.
Lauri Jalkanen tunsi Wreden henkilökohtaisesti ja on ratsastustoimittajan ominaisuudessa tehnyt Wreden kanssa useita haastatteluja. Toimittajuus on ollut Jalkasen rakas harrastus, varsinaisen uran biokemisti Jalkanen on tehnyt laboratoriodiagnostiikan ja lääkekehityksen tutkimuksessa. Ammattinsa ansiosta hän tutustui myös Orionin palveluksessa olleeseen farmasia-alan tutkijaan Orvokki Jalkaseen.
”Muistaakseni tavattiin, kun olin kehittelemässä uutta raskaustestiä Orionille”, Jalkanen muistaa hymyillen.
Molemmat Jalkaset harrastivat paitsi ratsastusta, myös hyvien hevosten etsimistä maailmalta. Ensimmäinen yhteinen hevoshankinta oli Intervent, wielkopolskihevonen Puolasta. Wielkopolskit olivat niiden trakehnereiden suoria jälkeläisiä, jotka jäivät Puolan ja Neuvostoliiton puolelle sodan seurauksena.
”Oltiin tietyllä porukalla Puolassa ostamassa hevosia vuonna 1973, siihen porukkaan kuului Riitta Heikkilä, Kauko Kurkipää ja Ollin Tallin Olli Lahtinen.”
Ollin Talli perustettiin niille 11 hevoselle, jotka tuolla reissulla löydettiin.
Sitä Wrede jos kuka olisi osannut arvostaa, kun Lauri Jalkanen 1980-luvulla, työmatkalla Liettuaan, löysi itsensä liettualaisten ja venäläisten hevosihmisten kuljettamana Trakehnenin pääsiittolan rapistuneelta, mutta olemassa olevalta pihalta Kaliningradissa. Jalkanen oli tutustunut Nemulaksen siittolaan Liettuan puolella, mutta sieltä jatkettiin sitten tarunhohtoiseen entisen Itä-Preussin Trakehneniin, jossa olivat syntyneet kuuluisat oriit kuten Tempelhüter. Jalkasella ei ollut aavistustakaan, missä vaiheessa jeepillä oli ylitettu raja, joka siihen aikaan oli rautaesirippu, mutta sen hän tiesi, että ilman viisumia siellä ei olisi saanut olla. Elettiin 1980-lukua ja hän oli tiettävästi ensimmäinen länsimaalainen ihminen, joka pääsi todistamaan, että paikka ylipäätään vielä oli olemassa eikä ollut jäänyt sodan aikana pommitusten alle. Hevosia ei siinä vaiheessa enää ollut ollut 40 vuoteen, hienoissa talleissa oli nautoja. Kaikki oli rikki ja rempallaan, mutta kuitenkin olemassa. Jalkanen kirjoitti kokemuksestaan artikkelit saksalaisiin Reiter Revueen ja St Georgiin. Nyttemmin Trakehnen on kunnostettu ennalleen.
Jalkasilla on poika, kilparatsastajana ja SRL:n luottamushenkilönä hyvin tunnettu Tomi Jalkanen. Tomi omistaa ja ratsastaa Jalkasten viimeisintä löytöä, FWB-ori Clarimorea, joka on, kuten tiedetään, löytynyt Jalkasten tarkalla silmällä Suomesta.
”Ehdottomasti meidän paras löytömme tähän asti”, Jalkaset toteavat Clarimoresta.
Toiseksi hienoin on varmaankin Bazalt (Bumerang - Lucifers), joka muistetaan Heidi Svanborg-Lodmanin 1990-luvun lopun kansainvälisenä GP-ratsuna, sekin on Jalkasten Itäblokin löytö.
”Kyllä me joku 50 hevosta ollaan sieltä tuotu. Ja mukana on aina ollut sellaisia, jotka ovat käyneet Tomille.
Kun Lauri Jalkanen aikoinaan tutustui Wredeen, tämä alkoi olla jo iällään.
”Ensimmäisen kerran tapasin hänet Kouvolan ratsastajien maastovaelluksella Kouvolasta Uttiin”, Jalkanen muistelee.
”Wreden siskokset olivat kyllä Kouvolan kaduilla melkoinen näky pussihousuissaan ja välillä valjakolla ajellen. Kyllä heistä kuitenkin pidettiin ja heitä arvostettiin.”
Jalkanen kuvailee Wreden melko jyrkäksi ja suorasanaiseksi henkilöksi, jota suoranaisesti pelättiin. Ehkä väärin perustein, sillä Jalkanen sanoo hänen olleen suurisydäminen, sydämellinen ihminen. Jota kiinnosti hevoskasvatus, ja sillä piste. Hevoskasvatus siten, kuin hän asian itse näki.
Wrede oli koko elämänsä Ratsujalostusliiton perustajan Hannes Tallqvistin kiistakumppani, vaikka yhdistyksen kunniajäsen olikin. Hänen mielipiteensä hevosista olivat aina vahvoja ja mustavalkoisia.
Tavoitteena oli tuottaa hyväluontoisia, hyvin suorittavia hevosia. Tässä onnistuttiinkin. Poliisihevosissa ja Puolustusvoimissa oli paljon Wreden kasvatteja, joilla kilpailtiin suomalaisittain korkealla tasolla. Narriman, Domino, Istanbul, Irokese, Jokeri, kaikki aikansa tunnettuja suorittajia.
Wrede oli sanalla sanoen tuottelias, hän toi Suomeen paljon jalostusoriita sekä Ruotsista että muualtakin.
Aina ei voi olla oikeassa. Jälkikäteen Jalkasia hymyilyttää Wreden mielipide täysiveristen käyttämisestä holsteinhevosten jalostukseen, keventäjinä. Wreden mielestä idea oli tuhoon tuomittu, vaan toisin tietenkin kävi.
”Eva Wreden hevosvalinnat eivät toki olleet aina onnistuneita, mutta eipä se viime vuosisadan ensimmäisellä puolikkaalla nyt niin hirveän helppoa aina ollut, löytää hyviä ratsuhevosia”, Jalkanen toteaa.
Jossakin vaiheessa varallisuus alkoi olla ehtymään päin ja voimatkin ehtyä.
Paikat olivat 1970-80 -luvulla suoraan sanoen jo melkoisen rempallaan, loppuvaiheessa rotat vilistivät kartanon lattioilla.
Wrede loukkasi jalkansa, ja loppuelämänsä hän kulki kahdella kepillä.
Viimeinen haastattelu oli sovittu, mutta se jäi tekemättä Wreden äkillisesti menehdyttyä vuonna 1982. Asia harmittaa Lauri Jalkasta selvästi yhä.
Rabbelugnin kartano
Vuonna 1898 syntynyt Anna Eva Eleonora Wrede af Elimä oli yksi merkittävimmistä suomalaisista ratsuhevos- ja ponikasvattajista, jos ei merkittävin. Lapsia sisaruksilla ei ollut, mutta varsoja Rabbelugnin siittolassa syntyi lähes 250.
Wrede-suvulle kuuluva kartano Kouvolassa.
Wrede-suvulle ovat kuuluneet myös entisen Anjalankosken alueella sijaitsevat Anjalan kartano ja Wredeby. Rabbelugn on erotettu Anjalan kartanosta 1805. Kartano nimettiin suvun ensimmäisen suomalaisen esi-isän Rabbe Gottlieb Wreden mukaan. Kaksikerroksinen puinen päärakennus valmistui Otto Rabbe Wreden aikana vuonna 1820.
Suomenkielisessä Anjalassa kartanon nimi oli Takamaa, mutta ruotsinkielisinä Wredet ovat kutsuneet sitä aina Rabbelugn-nimellä.
Lähes koko 1900-luvun kartanossa asuivat Helena ja Eva Wrede. Heidän isänsä kuoli vuonna 1912 ja kartano jäi naisten haltuun. Wreden vanhemmat olivat vapaaherra Kasper Hjalmar Wrede ja Anna Sofia Ihre ruotsalaisesta aatelissuvusta.
Veli Rabbe piti tallia jossain vaiheessa Ruskeasuolla, kunnes muutti lopuksi iäkseen Ruotsiin. Helena kuoli 1976 ja Eva asui kartanossa vielä muutaman vuoden lähes yksin, apunaan vain talonmies.