Jullaksen syväharrastaja

Marraskuinen päivä Kaarinassa, lähellä Turkua. Aarnio-Wihurilla on vielä tallihommat kesken. 15 karsinaa, joista osa on vuokrattu täysihoitoasiakkaille. Tytärten Camillan, 20, ja Jennyn, 18, hevoset ovat tallissa tietenkin myös, mutta juuri nyt kummankin kilparatsastus on, jos ei nyt tauolla, niin sen tapaisella kuitenkin.”Katsotaan sitä tilannetta keväämmällä.”Istutaan puhumassa suomalaisesta ratsastusurheilusta Jullaksen tallituvassa, isossa tilassa, jossa kaikilla asiakkailla on oma lukollinen kaappi. Aarnio-Wihurin puhelin soi. Se on avomies Pekka. Anoppi oli viikonloppuna joutunut sairaalaan.. VäsymätönAarnio-Wihuri on niitä ihmisiä, joita ajaa väsymätön tarmo. Tulevana viikonloppuna hän ei sentään aio asettua ehdolle Suomen Ratsastajainliiton syyskokokouksessa. Hallituspaikka ei kiinnosta.”No, sääntövaliokuntaan voisin vaikka puheenjohtajaksi mennäkin”, hän pohtii.Aarnio-Wihuri mielletään sitkeänä vastarannankiiskenä. Sellaisen maineen hän on saanut osoittaessaan lajiliiton toiminnassa korjailtavia kohtia, ollessaan jotakin mieltä. Sellaisista ihmisistä ei oikein pidetä, hän arvelee.Näin syyskokouksen alla Aarnio-Wihuri pitää lajiliiton tilannetta ”surullisena”.Mitä kotimaahan tulee, kansallinen kilpailutoiminta on Aarnio-Wihurin mielestä nyt aallonpohjalla. ”Kyllä siitä varmaan huuto tulee, kunhan ihmiset tajuavat, miten niukka se kalenteri loppujen lopuksi on.”Syykin on selvillä.”Mä sanoin silloin joitakin vuosia sitten esteseminaarissa ääneen kokousyleisölle, kun asiaa suunniteltiin, että on suuri virhe viedä kisajärjestäminen seuroilta kaupallisille kisajärjestäjille ja että kun ne seurat kerran menetetään, niitä voi olla vaikea koskaan saada takaisin. Kaupalliset järjestäjät eivät katsoneet hyvällä, eikä tarvinnut enää jatkaa estekomiteassa.”Aarnio-Wihuri on seurojen puolella.”On absoluuttisen väärin antaa isot, tuettavat kisat kaupallisille järjestäjille. Ne kuuluvat seuroille.”Kisoja on tulossa ensi vuodelle niin vähän, että tavoitteellisen kilparatsastajan on lähdettävä alkukaudesta ulkomaille ainakin esteratsastuksessa.”No, mitä mä katselin kalenterista, niin hyvä jos on alkutalvesta yhdet kisat kuussa.”Hänen mielestään ei olisi lainkaan huono ajatus, että Ypäjällä järjestettäisiin joka viikonloppu kisat. Sen sijaan ei valmennuksia. ”Joka toinen viikonloppu olisi koulukisat, ja joka toinen este.””Tiedän kyllä, että siellä on valmennuksia, mutta ne voi siirtää sieltä pois. Esimerkiksi aluetason valmennuksiin ei Ypäjä-, Opisto- tai Haimi-hallia tarvita. Ja onhan siellä vielä vanha maneesikin tyhjillään. Rahaa siinä talossa tarvitaan. Ja kisoista jää rahaa enemmän kuin valmennuksista, jos ne kisat nyt yhtään fiksusti järjestää.”Aluevalmennuksia ei Aarnio-Wihurin mielestä Ypäjällä tarvitsisi järjestää lainkaan. ”Vaikka totta kai mä tiedän, että on helpompi kirjoittaa ”maneesivaraus klo 8–16”, kuin järjestää koko viikonlopun kestävät kilpailut.”Aluevalmennusten ympärille voisi Aarnio-Wihurin mielestä kehittää jonkinlaisen tukimuodon seuroille, että seurat järjestäisivät ne. ”Ja saisivat vaivan palkakseen vähän rahaa nuorisotyöhönsä tai niihin kisoihin, jotka järjestävät. Koska, mitä toimintaa tässä kohta enää jää niille seuroille?”Aarnio-Wihuri toteaa, että kun kisoja on vähemmän, mutta lähtijöitä kuitenkin sama määrä, päivät kilpailuissa venyvät pitkiksi, mikä taas ei ole mukavaa kenellekään. Hän ei olisi oma itsensä, jos ei olisi jo miettinyt ratkaisua. Se on järjestää kahdet kisat peräkkäisinä viikonloppuina. Ensimmäisenä järjestettäisiin aluekisat amatööreille ja seuraavana kansalliset ammattilaisille. Ja nuoret hevoset aina jo torstaille, ”koska ammattilaisille se on se ja sama minä päivänä he menevät töihinsä”.”Kun siinä on vain se viikon väli, samat ratsukot eivät heti seuraavana viikonloppuna tule, ja jos tulisivatkin, menisivät sitten vähän isompia luokkia.”SäännötKilpailusäännöt ovat kiinnostaneet ja työllistäneet Aarnio-Wihuria jo monta vuotta. Muistetaan monta liittokokousta, joiden päätteeksi käydään läpi hänen korjaamaansa sääntönivaskaa niin kauan kuin jaksetaan. Kello käy ja yleensä ne jäävät jollain lailla kesken.”Edelleen odotetaan niitä viime vuonna sovittuja korjauksia niihin.”Aarnio-Wihuri kertoo, että tänä vuonna ei ole mitään suurta muutosta KS 1-sääntöihin tulossa, mutta järjestäjän kuittausoikeus on mielenkiintoinen. Se tarkoittaa sitä, että kilpailujen järjestäjä saa pidättää kilpailijan velat suoraan palkinnoista. ”Se on hyvä muutos, ja auttaa sentään vähän niiden kanssa, jotka eivät viitsi vaivautua maksujaan hoitamaan. Ei tarvitse vastaisuudessa ihan joka kolmieurosesta ruveta karhumeilejä lähettämään.”Hevosen hyvinvointipykälissä ehkä kiintoisin on klippaussääntö. Tuntokarvoja turvassa tai silmien ympärillä tai ripsiä ei saa leikata, eikä hevosen jalkoja ajella liian sileäksi. ”Sillä pyritään siihen, että karvat suojaavat jalkaa edes vähän liialliselta kylmäämiseltä ja kaikenmaailman aineilta.”Aarnio-Wihuria on aina kiinnostanut hevosen hyvinvointisäännöt. Hevosihmisenä hän kuitenkin näkee, että keskustelu on ajautumassa väärille raiteille. Ei ymmärretä, että kaikki ”mukavalta kuulostava” ei hevosten kanssa ole mahdollista nyt, eikä koskaan. Esimerkiksi ryhmätarhaaminen.Hän toteaa, että hevonenhan on tietenkin laumaeläin, eikä nuorilla hevosilla ole koskaan minkäänlaisia ongelmia laumoissa.”Jos laumaa ei koskaan purettaisi, se varmasti toimisi hamaan maailman tappiin asti. Mutta joku viikonkin poissaolo saa valtasuhteet ja laumadynamiikan jo muuttumaan. Etenkin, jos sieltä laumasta viedään pois joku korkea-arvoinen jäsen, sen voi olla vaikea saada aiempaa paikkaa vähän pidemmän poissaolon jälkeen enää takaisin. Se on välienselvittelyn paikka, koska eivät ne hevoset jää odottamaan, että tuleekohan se johtaja joskus takaisin.”Moninaiset tarhaus- ja katoskeskustelut tulevat jatkumaan. ”Sosiaalisessa mediassa kiertää eri instanssien elämästä vieraantuneita suosituksia hyvästä hevosenpidosta. Vähän aikaa sitten oli tämä, että pitäisi saada neljä hevosta kerrallaan tarhaan. Se on vaan sellainen juttu, että kaikissa tapauksissa se ei ole mahdollista, eikä useinkaan kilpahevosten kohdalla, eikä tietty oikeastaan koskaan esimerkiksi oriiden kohdalla”, hän tuumaa.”Joku maalaisjärki pitäisi kuitenkin aina säilyttää. Se potku lähtee niin äkkiä.”Jullaksessa on joidenkin hevosten kohdalla tehty niin, että madalletaan vähän aitaa. ”Että ne pääsevät aidan yli nypläämään toistensa harjaa.”. Ruskeasuo 1960-luvullaTarina alkaa 1960-luvun lopulla Ruskeasuolla. Lapsena Aarnio-Wihuri asui perheensä kanssa Kulosaaressa. ”Äiti kävi Ruskeasuolla Maukka Lillkvistin tunneilla ja olin mukana katsomassa. Lopuksi mä sain ratsastaa loppukävelyt hevosella. Olin viiden tai kuuden.”Marja-äiti oli harrastelija, jonka osaksi tuli nopeasti siirtyä syrjään.”Sanoin äidille, että sovitaanko niin, että tästä lähtien se olen minä, joka ratsastan ja sä kävelet lopussa 15 minuuttia.”Näin tapahtui.Ruskeasuolta hän siirtyi Tapiolaan, jossa oli opettajana siihen aikaa Tutu Sohlberg. Tutun mies Kari oli isän tuttuja rallimaailmasta. Isä, suurliikemies Antti Aarnio-Wihuri ajoi harrastuksenaan rallia ja rata-autoja ja omisti usean vuosikymmenen ajan Keimolan radan. Ensimmäinen oma hevonen tuli nopeasti kuvioihin. Useampikin löytyi Farman huutokaupasta. Elar, Spryt ja Zezer. Ne vietiin Gumböleen, jossa vaikuttivat sellaiset nimet kuin Christopher Wegelius, Ellu Aholainen, jonka äiti oli tallipäällikkönä, Gunssan Järnefelt, Thomas Ehrnrooth, Cinna Procopé, Yrjö Suomus, Estolan Timo ja Matti, isä ja poika, Korpivaaran Jaaja ja Eeva.”Sieltä käsin käytiin isolla porukalla kisoissa pitkin Suomea. Elarilla hyppäsin 120-luokkia, ehkä jonkun 130-luokankin. Se myytiin myöhemmin Saksaan juniorille kenttäkevoseksi. Sitten tuli Puolasta Czeremis.” Muita elämän kilpahevosia olivat Spring Discovery, Funny Express ja Walkey Talkey.Kesät perhe vietti Jullaksessa ja myös hevoset olivat silloin siellä.Junioreiden EM-kisoissa hän edusti peräti kolmesti, PM-edustuksia ei ole edes laskettu, niissä tuli junnuissa hopeaa. Alain Storme kävi valmentamassa Gumbölessä ja sitä kautta Aarnio-Wihuri päätyi puoleksi vuodeksi valmentautumaan Paul Darraghin ja Alain Stormen tallille Dublinin ulkopuolelle. Sieltä hän jatkoi Saksaan.”Olin Chrisse Wegeliuksen peruja olympiavoittaja Gerd Wiltfangilla valmentautumassa Saksassa, Wegeliuksen hevosia oli siihen aikaan siellä.”Wiltfang on kovan ihmisen maineessa. ”Niin, noh. Siihen aikaan se oli ihan normaalia. Ja vielä tänäänkin voisi olla tehokkaampaa antaa suorat käskyt kuin ruveta neuvottelemaan sekä ratsastajan että hevosen kanssa siitä, mitä seuraavaksi tehtäisiin.”Kirjoitusten jälkeen hän lähti Saksaan vielä pariksi vuodeksi, nyt Hubertus Hofille ja olympiaratsastaja Karl Schultzille. RahaKilpaileminen loppui polvivammaan Aarnio-Wihurin jäätyä jo nuorena ratsastusonnettomuudessa hevosen alle. ”Hyppäsin kyllä senkin jälkeen, mutta polvi oli huono eikä se oikein kestänyt. Päätin keskittyä opiskeluihin.”Hän on aina ollut paitsi hyvä matematiikassa, myös tietynlainen visonääri. Ennustaja suorastaan.Aarnio-Wihuri muistelee tietyllä kaiholla ”vanhoja aikoja”. Siksi, että ne olivat urheilullisesti kirkas-otsaisia. Tämän päivän ratsastusurheilu on rahan leimaama. Erittäin suuren rahan. Aarnio-Wihuri ei näe tämän jatkumon päätepistettä hyvänä lajille.”Voi sanoa, että käytännössä sulla ei ole enää mahdollisuutta pitää itse kouluttamaasi huippuhevosta, koska ei kukaan sano ei jollekin, joka tulee tarjoamaan siitä sen 20 miljoonaa, jos ei sulla itselläsi ole vähintään kymmenkertaista määrää sitä rahaa itselläsi. Rahasummat eivät ole enää missään suhteessa sen hevosen reaaliarvoon. Kansainvälisen lajiliiton FEI:n pitäisi kyetä tekemään asialle jotakin. Jonkun pitää sanoa, että ei tämä vaan voi mennä näin pidemmän päälle.”Tilanne johtaa hänen mukaansa siihen, että osaaminen loppuu. Ensimmäisenä katoavat lajin hyvät valmentajat, he, jotka ovat olleet ensin itse urheilijoina taitavia. He eivät yksinkertaisesti pysty enää kehittymään riittävästi, koska hevoset ostetaan aina alta.”Toki on jo ratsastajia, jotka ovat kieltäytyneet menemästä näihin miljonääreille tarkoitettuihin rahakisoihin, jotka pyörivät hevoskaupan ympärillä.” Matikkapää ja rikkoutunut polviMatikkapää ja rikkoutunut polvi johtivat siihen, että Aarnio-Wihuri meni Åbo Akademihin lukemaan luonnontieteitä, fysiikkaa ja matematiikkaa, lopulta tietotekniikkaa. ”En kylläkään valmistunut koskaan, sillä tietotekniikka-alan ihmiset revittiin töihin.”Nyt hän tekee IT-alan konsultin hommia yrittäjäpohjalta ja pitää toisena työnään Jullaksen kartanon tallia. Aarnio-Wihuri asuu tytärtensä ja pitkäaikaisen avomiehensä ja lastensa isän Pekka Partasen kanssa Paimiossa..Annaliisa ”Aisa” Aarnio-Wihuri1961 syntynyt paimiolainenAvopuoliso Pekka Partanen, merikapteeniLapset Camilla ja Jenny, EM-tason kilparatsastajiaIsä Antti Aarnio-Wihuri monialakonserni Wihuri Oy:n omistaja-johtaja

Jullaksen syväharrastaja

Aiheeseen liittyvää