Kun kaikki muuttui

"Kun saisin sen hetken aikaa, että pystyisin kierähtämään muuhun asentoon. Ortopedi sanoi, että hevonen aiheuttaa murtumia, mutta selkäydinvamma tulee siitä, kun vartalo kiertyy niin sanotusti yliasentoon. Niska- ja kylkiluumurtumista selviää, mutta kun sähköjohto on poikki, sitä ei voi kukaan korjata.” 10. elokuuta vuonna 2019. Lariola osallistuu Tuomarinkylän ratsastajien järjestämiin veteraanien kilpailuihin. Hänen ratsunaan 80 senttimetrin radalle lähtee Mimmi, tuttu tamma monilta radoilta ja selässä vietetyltä tunneilta. Hevosen kanssa Lariola suoritti ratsastuksenohjaajan opintojen loppunäytötkin, jossa esterata oli tulevaa vaikeampi ja esteet korkeampia.Mutta onnettomuus ei katso esteiden kokoa eikä korkeutta. Rata lähti liikkeelle normaalisti, ja se viimeinen kaarre sujui Lariolan muistin mukaan ilman isoja ongelmia. ”Mimmi oli vähän kuuma. Kaarteessa muistan sanoneeni sille, että odota mua.” Ponnistusvaiheessa tapahtui jotain, mikä jää ikuiseksi arvoitukseksi.”En tiedä, mikä hevoselle tuli, mutta se ei ponnistanut, vaan me menimme kuin päin betoniseinää. Hevonen kompastui ja me menimme nurin. Muistan, kun lähdin valumaan vasemmalle.” Lariola jäi hevosen alle, ja hatara mielikuva kertoo, että Mimmi astui hänen rintakehänsä päälle. Turvaliivistäkään ei ollut apua. Matka loppui ja elämä ei ollut enää entisensä..Maarit LariolaValmistui ratsastuksenohjaajaksi vuonna 2018 Harjun oppimiskeskuksestaLoukkaantui vakavasti elokuussa 2019 Pitää edelleen ratsastustunteja Tuomarinkylän ratsastuskoulussa..Kun Maarit Lariola makasi hajonneen esteen vieressä loukkaantuneena, ei kukaan vielä tiennyt, miten pahasti oli käynyt. Ambulanssi tuli paikalle nopeasti, ja hänet kiidätettiin Töölön sairaalan tapaturma-asemalle. ”En tuntenut jalkojani ja käteen alkoi sattua jäätävästi. Kuin miljoona neulaa pistelisi.” Tilanteen vakavuus selvisi lääkäreille pian. Rintaranka oli mennyt selkäydintilaan, ja Lariola on halvaantunut rintarangasta alaspäin. ”Olin leikkurissa monta tuntia, ja minulla on nyt paljon titaania selässä.” Töölössä Lariola vietti pari viikkoa, jonka jälkeen hän oli kuntoutuksessa kuukausia. Siellä hän kertoo eläneensä kuin kuplassa. Omaa tilannetta ei tarvinnut miettiä, kun koko elämä oli aikataulutettu. ”Voin pahoin kovista lääkkeistä, joten elämä meni sinnittelyyn, etten oksentaisi koko ajan. Ihmiset kävivät katsomassa minua, mutta minä vaan olin pyörätuolissa.”Todellisuus iski kasvoille myöhemmin. ”Kävelykyvyn menettäminen on pieni asia sen rinnalla, että menettää koko itsenäisen elämän hallinnan”, Lariola toteaa. ”En pärjää missään ilman apua, en pääse ulos enkä sisään yksin, eikä minulla ole suolen tai rakon hallintaa. Voisin olla kävelemättä loppuelämäni, jos saisin autonomisen hermoston toimimaan.” Lariolalla on avustaja kahdeksan tuntia joka päivä. Avustajan paikallaolo on välttämättömyys jo senkin takia, että Lariolalla on kaksi koiraa, joita hän ei voi enää yksin ulkoiluttaa. ”Tuntuu, että tämän asian hyväksyminen on vielä kaukana. En edes tiedä, mitä oletan tapahtuvan. Mähän olen tässä tuolissa loppuelämäni, eikä elämä tule sinällään helpottumaan.”.Yksi asia, mitä Lariola eniten ikävöi, on hevoset. Hänen onnekseen hän on saanut avustajikseen hevosihmisiä, joten puhuttavaa aiheesta riittää, ja tallille pääsee aina välillä. Liian harvoin, mutta edes joskus.”En ikinä nähnyt sitä vaihtoehtoa, etten palaisi tallille. Elämä ilman hevosia olisi kauheaa, ja nytkin ne ovat vain häivähdys. Hevonen on minulle ystävä”, hän sanoo lähes kuiskaten. ”Ihan kaikesta en onneksi joutunut luopumaan. Tämä on vienyt niin paljon, mutta kaipaan sitä, että saisin vielä enemmän olla hevosten kanssa”, hän toteaa kyynelten kimmeltäessä silmäkulmassa. Omien oppilaidensa pariin Lariola palasi heti koronatilanteen hellittäessä. Ennen onnettomuutta hän piti keskimäärin 15 ratsastustuntia viikossa. Nyt hänellä on tunnit sekä Tuomarinkartanon ratsastusopistolla että Tolkinkylän ratsastuskoululla. ”Opettaminen on tällä hetkellä henkireikä, vähän kuin everything (kaikki). Totta kai se on samalla vaikeeta ja haikeeta ja sydän musertuu, kun ei pääse itse selkään.” Lariola ei usko enää ratsastavansa. ”Minulla ei ole tuntoa ja ratsastaminen on paljon tunnetta. Sitä, että tunnet hevosen liikkeen istunnan alla. Kun sitä tunnetta ei ole, ei minulla ole fiilistä, että haluaisin mennä vaan istumaan selkään, eikä siihen ole edes nyt tasapainoa”, hän toteaa.”Kaipaan hevosen fyysistä läheisyyttä. Oli tunteikas hetki, kun yksi Tolkinkylän hevonen, Mikko, käveli ohitseni katsomossa ja pysähtyi tervehtimään. Mikko on vielä hevonen, jolla olen eniten siellä ratsastanut.”.Lariola ei syytä onnettomuudesta ketään, ei itseään eikä hevosta. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Hän toteaa, että tietyllä tasolla hän on aina tiedostanut lajin riskit, mutta ei kuitenkaan. ”Eihän selkäydinvammautuminen ollut koskaan juolahtanut mieleenikään. Ei jokapäiväisessä ratsastuksessa ajattele riskejä, se on aina joku muu.” Hän on yrittänyt käydä tuhansia kertoja läpi onnettomuuteen johtanutta tilannetta, mutta filmi katkeaa aina ennen ponnistuspaikkaa. Eikä sillä tiedolla tekisi mitään, se 10 sekuntia meni jo. ”Elän päivän kerrallaan. Jokainen aamu tulee ja sitten päivä menee. Mutta jos voitan lotossa, perustan esteettömän tallin, koska ratsastuksenohjaamista voisin tehdä täysipäiväisesti. Viikonloppu on aina kohokohta, kun pääsee opettamaan”, Maarit Lariola hymyilee..”Tunneilla on aina rento ilmapiiri”Yksi Maarit Lariolan pitkäaikaisimmista oppilaista on Heidi Määttänen.Lapsena ratsastanut helsinkiläinen löysi hevoset uudelleen vuonna 2010 Tolkinkylän ratsastuskoululla. ”Kun 10 vuoden tauon jälkeen palasin satulaan, oli Maarit ensimmäinen opettajani”, hän kertoo. Ratsastuksenohjaajaansa Määttänen kuvailee positiiviseksi. ”Tunneilla on aina rento ilmapiiri ja uusia asioita on helppo oppia, kun tunnilla ei takerruta negatiivisiin juttuihin. Mielestäni Maaritin tunneilla ympäristö on otollinen oppimiselle.” Määttänen on käynyt muidenkin opettajien ratsastuskoulutunneilla, mutta Lariolan kanssa hänelle on omien sanojensa mukaan syntynyt niin toimiva kombo, ettei sitä kannata rikkoa. Se on vähän kuin hyvä kampaaja. Kun sellaisen löytää, siitä haluaa pitää kiinni. ”Tuntuu, että ajattelemme asioista samalla tavalla ja Maaritin kanssa on helppo olla samaa mieltä. Hän kohtelee sekä hevosia että ratsastajia hyvin.” Lariola on Määttäsen mukaan erityisen hyvä istunnan opettaja ja hän luottaa oppilaisiinsa, että he osaavat ja pystyvät. ”Vielä siinä vaiheessa, kun itseltä on jo usko loppunut”, Määttänen hymyilee. ”Hyvän opettajan tunnusmerkki on tuollainen lukutaito ja sellaiset tehtävät, että kehittyminen on mahdollista. Toivottavasti tämä on hänelle itselleenkin palkitsevaa. Hän muistaa aina tunnin päätteeksi kysyä jokaiselta ratsastajalta päivän fiilikset ja päättää tunnin jokaisen kohdalla johonkin positiiviseen juttuun.”Kun Lariola loukkaantui, se oli kova paikka myös oppilaille. ”Olin viimeisilläni raskaana, ja kun sain tiedon onnettomuudesta, se pani miettimään, mikä on turvallista.” Onnettomuus ei vaikuttanut Määttäsen harrastukseen, mutta hänen tietoisuutensa lajin riskeistä kasvoi.”Ehkä sitä on enemmän valppaana”, hän pohtii. ”On ihanaa, että Maarit on halunnut jatkaa opettamista. Että hän jaksaa tulla tallille ja pysyä positiivisena.” Määttänen kuvailee ensimmäistä Lariolan pitämää tuntia onnettomuuden jälkeen ilon hetkeksi. ”Onnettomuus ei ole mitenkään vaikuttanut opetuksen laatuun tai tyyliin, nyt pitää vain miettiä tarkemmin, miten hän sijoittuu kentällä pyörätuolin kanssa. Soisin, että hänelle tulisi lisätunteja, mikäli se on aikataulullisesti mahdollista.”. ”Älä ajattele koskaan, että mä teen sen huomenna” – uusi dokumentti Maarit Lariolan onnettomuudesta

Kun kaikki muuttui

Aiheeseen liittyvää