1400 kilometriä ja kaksi 120-luokkaa Ypäjällä - "Jos haluaa ratsastaa kilpaa, niin vaihtoehtoa ei ole"

Torstaina oululainen Pinja Kamula, hänen äitinsä Johanna Lehtonen ja hevonen Limoncello ovat matkalla Oulusta Ypäjälle. Se on 7 tuntia ja 600 kilometriä. Perjantaina hypätään yksi 120-luokka ja lauantaina yksi 125-luokka. Sunnuntaina auton nokka takaisin kohti Oulua.Torstaina he vastaavat alkuiltapäivällä puhelimeen Kärsämäellä.Puolimatkan välietappiin Hirvaskankaan ABC:lle on vielä matkaa. Siellä mennään Hesburgeriin ja ostetaan hamppariateriat. Mukaan. "Äiti ei tykkää jättää hevosta yksin autoon, niin mahdollisimman nopeasti hoidetaan kaikki pysähdykset", Kamula, 25, kertoo. Kuulostaa vaivalloiselta, mutta pohjoissuomalaiselle kilparatsastajalle tämä on arkipäivää. Jos haluaa kisata, on ajettava muualle. Kun he saapuvat Ypäjälle, 8-vuotias tamma Limoncello (Douglas - Caruso) viedään 4-talliin ja majapaikka, Airbnb, on löytynyt tällä kertaa 10 kilometrin päästä. Siellä ei ehdi oikeastaan sen kummempaa, kuin nukkumaan.Kesäisin voi nukkua autossakin. "Siellä on tosi pieni living, mutta kyllä siellä kaksi pystyy just ja just viikonlopun asumaan."Keittiötä ei ole, mutta kun hevospuoli tyhjenee hevosesta - joka menee kisapaikan karsinaan- sinne saa kyllä mikron, jolla voi lämmittää pakastepitsan. Niinkin on tehty, monet kerrat. Lehtonen kertoo ilahtuneensa uutisesta, jossa Claes Jensen kertoi osallistumisestaan lähtömaksuihin. Ele liikutti, sillä hän on pitkään miettinyt, miten kauan alati kallistuvaa harrastusta on enää mahdollista jatkaa, sillä rahat on raavittu kokoon palkkatöissä hoitoalalla. Takana ei ole varakasta perhettä, sukua tai yritystä. Yksinhuoltajaäiti teki useampaa työtä ja sai alennusta tallimaksuihin tekemällä aamutallit ennen töihin menoa. Tällä hetkellä äiti ja tytär kustantavat kilpailemisen puoliksi. Kisaaminen on kallista. Kisakaudella siihen menee noin 2000 euroa kuussa. Tänä viikonloppuna Ypäjällä lähtömaksut vievät suurinpiirtein satasen, jos hyppää yhden luokan per päivä, polttoainetta kuluu sen verran, että se on se pääasiallinen meno. Tässä ei lasketa mitään menetettyä työaikaa tai vastaavaa."Mä teen sellaset pari tuntia kouluhommia pelkääjän paikalla. Äiti ajaa", Kamula kertoo. Jos äiti ei olisi sitoutunut hommiin, kisaaminen ei onnistuisi."Ilman äitiä tästä ei tulisi mitään. Mutta nyt sanoisin, että pääsen minne vain haluan."Äiti-tytär- kaksikko on tiivis. "Me olemme taivaltaneet hevosmaailmaa yhdessä jo 25 vuotta, sillä istutin hänet hevosen selkään ennen kuin hän osasi kävellä", Johanna Lehtonen kertoo. Ilman reissukaveria Kamulan kisaaminen kuihtuisi, sillä pohjoisessa tarjontaa ei juuri tällä hetkellä ole kuin oikeastaan 110-luokista alaspäin. "Jaksaisiko niitä sitten vuodesta toiseen?"Kilparatsastaminen vaan jotenkin pohjoisessa lopahti. Mitä ihmettä tapahtui? Lehtonen veikkaa, että kävi kaksi asiaa, järjestäjät loppuivat ja kun kisapaikat vähenivät, harrastaminen vaikeutui ratkaisevasti, ihmisiltä loppuivat keinot ja rahat ja osa lopetti yleiseen hankaluuteen. "Sanoisinko, että sellaset 8 vuotta tämä kehitys on ollut meneillään. Ei siitäkään hirveän kauaa ole, kun vielä Rovaniemelläkin järjestettiin isompia kisoja. Mutta ei niihin vähänkään isompiin luokkiin vaan tahdo saada lähtijöitä", Lehtonen toteaa.Se ei mene niin päin, että etelästä ajettaisiin pohjoiseen kisaamaan. Vaan aina toisinpäin..Finnderbystä eteenpäin Kamula viettää loppukesän Espoossa. Hän muuttaa hevosineen Keisarinmäkeen, toisen valmentajansa Sanna Mikkolan luokse 2,5 kuukaudeksi. Oulussa häntä valmentavat Ville Peltokoski ja Jaana Aitta."Etelässä on kalliimpaa hevosenpito, mutta jää kaikki ne kisamatkat, niin halvemmaksi se tulee", Lehtonen tuumaa. Kamula opiskelee sairaanhoitajaksi, niitä töitä saa niin paljon, kuin haluaa tehdä. Niitä hän Espoossa asuessaan tekeekin. Toinen opiskelu, IT-ala, on tauolla kesällä. Niin, Kamula ehtii hoitaa hevosensa lisäksi kahdet opinnot ja työnteon siihen päälle."Kun olen saanut ne koulujutut tehtyä, niin sitten me vaan äidin kanssa jutellaan ja syödään eväitä. Mitäs tuolla kylmälaukussa nyt on? Pepsiä ja suklaapatukoita."Syksyllä, kun opinnot taas alkavat, on vuorossa paluu kotiin Ouluun. IT-alan maisteriopintoihin menee vielä pari vuotta, mutta ensi vuonna Kamulan pitäisi valmistua sairaanhoitajaksi. "Kyllä mun mieli tekisi lähteä ulkomaillekin."Mitä tavoitteita sinulle kilpailullisesti on?"GP:tä tekisi mieli mennä hyppäämään. Kotimaista GP-sarjaa siis. En vielä tiedä, onko tästä nykyisestä hevosesta siihen. Mutta ei kuitenkaan vielä. Tänä vuonna on mahdollista, että kokeilen silveriä. Hyppään pari kisaa ja päätän sitten.". Kamula toteaa olevansa sen sortin ratsastaja, joka motivoituu kilparatsastamisesta. Siitä, että kisoissa jos jossakin näkee kehityksen. Ne ovat armoton mittari. Kisaaminen on niin miellyttävää, että matkat sujuvat starttia odotellessa rattoisasti.1400 kilometriä ja 14 tuntia autossaistumista on aika paljon. Onko siinä järkeä?"En tiedä, onko siinä järkeä, mutta mä tykkään siitä. Mä odotan aina innolla näitä reissuja. Kisatunnelma on se juttu. Se on aina irtiottoa arjelle."Mitä sitten, jos tulee kaksi kieltoa heti ekalle esteelle?"Niinkin on käynyt", Kamula nauraa. "Ja täytyy myöntää, että joskus aiemmin se on harmittanut tosi paljonkin, mutta ei enää. Mä ajattelen, että jos niin on mennäkseen, niin menee sitten. Täytyy ottaa opikseen ja harjoitella enemmän. Hevonen saa jokaisesta radasta treeniä ja kisakokemuksia, ja niin saan minä itsekin."

1400 kilometriä ja kaksi 120-luokkaa Ypäjällä - "Jos haluaa ratsastaa kilpaa, niin vaihtoehtoa ei ole"

Aiheeseen liittyvää