Hevosenhoitaja, josta tuli kilparatsastaja – Susanne Orelma-Törmäsen toimisto siirtyy vuoden alussa taas hevosautoon

Oululaisen Susanne Orelma-Törmäsen nimi on vilahdellut kesällä kansainvälisten kenttäkilpailujen tuloslistoilla. Hänen tiensä kenttäratsastajaksi ei ole ollut tavanomainen, sillä hän aloitti kilpailemisen vasta kolmikymppisenä. Ja lajivalintakin tapahtui sattumalta, vaikka hän oli ollut henkeen ja vereen esteratsastaja.”Nuorena jouduin tekemään sen valinnan, että hoidin hevosia todella monelle. Perheelläni ei ollut rahaa, mutta halusin tehdä isommalla tasolla hevoshommaa ja ulkomaille piti päästä, joten valitsin työskentelyn hevosenhoitajana”, Orelma-Törmänen kertoo.Oppinsa hän sai Oulun Äimärautiolla Jaana Aitan ja Annu Runtin ratsastuskoulussa. Kisahoitajan ura alkoi oululaisen nuoren ratsastajan Marjut Paasion hevosista, mutta jo 17-vuotiaana hän lähti Englantiin Anne-Marie Kynsilehdon (Clarke) luo. Suomeen palatessaan hänen osaamisellaan oli kysyntää, ja hän hoiti hevosia useille oululaishuipulle kuten Pinja Immoselle ja Mikko Piiralalle.”Pääasiassa olin esteratsastajille kisahoitajana ja tein keikkaa.”Hän teki myös paljon tallituurauksia ja Immosen asuessa Hollannissa, tämä tarjosi hänelle Oulun talliaan vuokralle. Yhteistuumin hänen miehensä Kimmo Törmäsen kanssa päätettiin kokeilla täysihoitotallin pitoa. Samalla tuli aika miettiä oman hevosen hankkimista. Kun Orelma-Törmänen vieraili Immosen luona Hollannissa, tämä tuumasi, että ” pitäisi olla oma hevonen, olet ikäsi tehnyt muiden hevosia”.”Oli aina ajatus, että joskus mää ostan oman hevosen. Ennen kuin täytin kolmekymmentä, vuonna 2007, mulle tuli ensimmäinen oma hevonen”, Orelma-Törmänen naurahtaa.Kuusivuotias KWPN-tamma Ursina (Montreux – Einstein) löytyi Immosen kautta. Hevonen oli tullut Suomeen, mutta ei läpäissyt eläinlääkärintarkastusta. Immonen oli kuitenkin ollut sitä mieltä, että hevosta kannattaa kokeilla. Koeratsastuksessa hevonen säikähti ja Orelma-Törmänen putosi selästä niin, että hänen olkapäänsä meni pois sijoiltaan.”Sanoin joo, tämä on kiva. Otetaan tämä.”.Ennen Ursinaa hän ei ollut ratsastanut tai treenannut tavoitteellisesti, vaan pääasiassa liikuttanut ammattilaisten hevosia. Tamma oli kuitenkin hyvä ja opettavainen ensihevonen.”Olin tottunut kunnon hevosiin, ja se oli sellainen, mutta itse aloitin pienistä.”Ratsukko kilpaili 120-tasolle asti, mutta sitten Orelma-Törmäselle tuli estekammo. Okserit näyttivät kamalilta. Hän pohti, olisiko joku toinen laji hänelle sopivampi. Kenttää ratsastava ystävä Tanja Hynynen ehdotti maastoesteiden kokeilua.”Ajoin Liminkaan ja hypättiin maastoesteitä. Hevonen oli ihan liekeissä. Mää sanoin, että se oli tässä ja vaihdoin lajia.”Edelleen rataesteet ovat hänelle vaikein osuus, mutta maastoesteet eivät hirvitä vaan ovat hänen vahvuutensa.”Ehkä se johtuu adrenaliinista tai suunnitelmallisuudesta. Maastorataa pystyy kiertämään monta kertaa ja suunnittelemaan, ja mää luotan mun hevosiin ja meidän yhteistyöhömme.”.Toimisto kulkee mukana hevosautossaKenttäratsastus Oulusta käsin on vaikeaa, sillä maastoesteitä ei pääse harjoittelemaan ja kisoja ei ole. Niinpä jo vuosien ajan Orelma-Törmänen on asunut talvet Oulussa ja lähtenyt keväällä muualle treenaamaan ja kilpailemaan.Alkuun suuntana oli Etelä-Ruotsi. Majapaikan lähellä oli puolen tunnin ajomatkan säteellä viisi maastorataa. Muiden suomalaisten ja ruotsalaisten kenttäratsastajien kanssa oli helppoa sopia yhteisiä harjoituksia. Pari vuotta ennen koronaa treenireissujen osoite muuttui Ruotsista Saksaan Sanna Siltakorven ja Elmo Jankarin luo. ”Pakkasin mun kolme hevosta hiihtolomaviikolla ja lähdimme ajamaan. Olin siellä syksyyn asti. Menin ajatuksella, että paluulippua ei ole, treenataan ja katsotaan.”Yksi syy Siltakorpi-Jankarin tallin valintaan oli tamma Erb-Quidam (Quite Easy – Cardento), jonka kanssa Orelma-Törmänen oli noussut kansainväliselle tasolle ja ollut PM-joukkueessa. Hevonen oli loukkaantunut, mutta Suomessa sitä ei onnistuttu hoitamaan vaan todettiin, ettei se enää tule enää kestämään kenttähevosena.”Mun koko omaisuus oli kiinni siinä hevosessa, ja sen kanssa oli tehty paljon töitä, enkä ollut vielä valmis luovuttamaan.”Suomalaisvalmentajien kontaktien kautta Saksasta löytyi eläinlääkäri, joka hoiti hevosen kuntoon.”Sanoin eläinlääkärille suoraan, että tässä on mun kaikkeni. Sano mulle suoraan, pystytkö auttamaan. Hän sanoi, että ei tämä ole ongelma.”.Tamma kilpaili vielä kaksi kautta. Keväinen muutto Saksaan muuttui jokavuotiseksi, sillä talven jääkeleistä kärsivälle Erb-Quidamille oli tarpeen päästä treenaamaan hyvillä pohjilla.Tämän kaiken tekee mahdolliseksi perheen trukkeja myyvä ja vuokraava yritys. Työ kulkee mukana, sillä Orelma-Törmänen hoitaa yrityksen taloutta ja laskutusta.”Pystyn kaiken tekemään etänä siellä, missä saan koneen ja netin päälle. Hevosauto on kuusi kuukautta mun toimistoni.”Suomessa kisatessaan hän pitää kesällä tukipisteenään Ypäjää, josta on helppo kulkea kilpailemassa. Silti kotipaikka on edelleen Oulu ja sinne palataan aina talveksi.”Kun kausi loppuu, tulen kotiin ja kun kausi alkaa, lähden.”Tänä vuonna hän aikoo lähettää hevosensa Saksaan jo aiemmin. Talvi on ollut Oulussa lumeton ja maastoharjoittelua ei pääse tekemään. Hevoset menevät joulukuussa Saksaan ja hän menee perässä helmikuussa. Ensimmäistä kertaa tulee aika, kun hän ei ratsasta päivittäin..Tavoitteet korkeallaTällä hetkellä Orelma-Törmäsellä on kaksi kisahevosta, Markus Lindblomin kasvattamat FWB-tammat ST Carlisle (Concreto – Loreno) ja ST Concrenza (Concreto – Acapulco). Lisäksi Erb-Quidam sai vuosi sitten tammavarsan, myös Concretosta.ST Carlislea hän kuvailee ruunamaiseksi. Hevonen on ollut hänellä nyt kaksi kautta ja kilpailee kahden tähden tasolla.”Se on tosi suoraviivainen, tosi kilpailuhenkinen, esteälykäs ja se tykkää maastosta. Mun kaikki hevoset ovat esteälykkäitä. Se on ominaisuus, josta tykkään, koska se on halpa henkivakuutus ja joku päivä jommallakummalla tulee virhe.”ST Concrenza on ollut hänellä vuoden pidempään, mutta vasta viime kesänä starttasi ensimmäisen kansainvälisen kilpailunsa. Hevosessa on laatua, mutta se on hyvin herkkä ja tammamainen. Hevonen on hyvin tarkka hyppypaikoista ja tosi varovainen, joten on mietitty, onko se henkisesti kenttähevonen vai olisiko se parempi rataesteillä.”Sillä on tosi kiva ratsastaa, mutta se on niin herkkä muutoksille ja maastossa muutoksia tulee koko ajan. Niitä ei voi ennakoida ikinä. Maastossa se väläyttää laatuaan, mutta se varmaan vaatisi multa, että pystyisin keskittymään vain ja ainoastaan siihen hevoseen, että saisin sen tehtyä, koska en ole kuitenkaan ammattilainen.”Orelma-Törmänen pitää itseään amatöörinä, mutta panostus on kova ja tavoitteet sen mukaiset.”Aikoinaan kun oli maajoukkueessa, tavoite oli aina EM. Olen sen verran realistinen, resurssien puolesta en ole ikinä ajatellut, että olympialaiset olisivat tavoitteena. Mutta EM:t on ja kävin paljon katsomassa niitä.”.Hän kuitenkin tietää, että tällä hetkellä tavoite on hevostilanteen vuoksi kaukana, joten nyt keskitytään menestymään kansainvälisissä kilpailuissa. Useampi hevonen on jo valmentajien avulla nostettu kahden tähden tasolle, mutta sitten on aina tullut jotain – loukkaantumisia tai hevosesta ei ole ollut pari pykälää isompaan.”Olen tosi, tosi kilpailuhenkinen. Sen takia halusin nuorempana hoitaa ratsastajille, jotka hyppäävät GP-tasoa, menevät HIHS:iin ja kiertävät ulkomailla.”Usko siihen, että ST Carlisle kykenee neljään tähteen, on olemassa. Ratsukko on nyt valmis siirtymään kolmeen tähteen, josta Orelma-Törmäsellä itsellään on jo hieman kokemusta Erb-Quidamin kanssa.Saksasta hyviin kenttäkilpailuihin on lyhyet matkat ja viime kaudella haettiin rutiinia kilpailemalla eri paikkakunnilla. Välillä sadan lähtijän luokissa kilpaileminen on henkisesti rankkaa, sillä sijoitukseen kaiken pitää onnistua täydellisesti.Onneksi Orelma-Törmänen voi luottaa kilpailuhermoihinsa. Hän uskoo pitkän kokemuksen hevosenhoitajana antaneen hyvän pohjan.”Mulle isoihin kisoihin meneminen ei ole iso juttu. Mulla on systeemi, jota teen omien hevosteni kanssa. Vaikka onnistuminen ei aina tule esiin ratsastuksessa, pystyn suorittamaan paineen alla. Pystyn keskittymään ja tekemään päätöksiä, ja tarvittaessa muuttamaan niitä maastoradalla.”.Kilpaileminen ei ole hänelle mitään pelkkää harrastelua vaan hän haluaa myös menestyä. Ensimmäisen oman hevosen oston jälkeen meni vuosia, ennen kuin muut näkivät hänet kilparatsastajana.”Tunsin ihmiset hevosenhoitajana. Sitten se kääntyi niin, että kilpailen itse. Mun piti ajatella, että mää pystyn tähän.”Kilpailuhenkisyys, sisu ja periksiantamattomuus auttoivat roolin vaihtumisen hyväksymisessä. Kilpailu-uran aloittamisessa vasta kolmikymppisenä on myös etunsa. Hoitajana hän näki paljon erilaisia systeemejä, eikä ulkomaisten tallien ja kilpailujen ammattilaisuus ei ole tullut shokkina, kuten monelle suomalaiselle saattaa käydä.”Mulle ei ole koskaan tarjottu mitään valmiina, mun on täytynyt tehdä kaikki itse. Toki mieheni on tukenut, potkinut ja kannustanut, ja hän on myös kilpailuhenkinen.”Tämänhetkiseen systeemiinsä hän on tyytyväinen. Raha tulee muualta, ja hän pystyy panostamaan kilpailu-uraansa haluamallaan tavalla ilman paineita.”Mulla on se oma kupla. Teen omaa systeemiäni ja katsotaan mihin se menee. Teen sitä niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Välillä sitä miettii, onko se sen arvoista, mutta ainakin toistaiseksi mennään näin”, Orelma-Törmänen pohtii..Tuisku Lamberg palasi Suomeen: "Ne rahat mitä omiin hevosiin laittaa, pitää olla semmoisia, että voisi sytkärillä polttaa savuna ilmaan"

Hevosenhoitaja, josta tuli kilparatsastaja – Susanne Orelma-Törmäsen toimisto siirtyy vuoden alussa taas hevosautoon

Aiheeseen liittyvää