"Jättebran" voima – 14 vuotta sitten Tippa Teräväinen myi asunnon ja huonekalut ja laittoi firman pöytälaatikkoon, tänä päivänä hän ei säästele kehuja

Ensimmäisenä on kysyttävä, mistä juontaa juurensa nimi Tippa, joka tunnetaan koko ratsastavassa Suomessa.”Ratsastustunnilta. Aloitin ratsastuksen 10-vuotiaana Espoossa West Side tallilla, ja meitä oli siellä ryhmässä neljä tyttöä – ja kaikkien nimi oli Tarja. Opettaja sanoi silloin meille, että tää ei nyt toimi!” Teräväinen muistaa. Yksi tytöistä keksi kaikille uudet kutsumanimet. "Musta tuli Tippa ja sen jälkeen hevospiireissä monet tuntevatkin minut vain Tippa-nimellä, ei edes omalla nimellä.”45-vuotta hevosalalla uraa tehnyt Tarja ”Tippa” Teräväinen on yksi ensimmäisiä Suomessa valmistuneita ratsastuksenopettajia. Hän on kouluratsastusvalmentaja ja masteropettaja.Teräväinen tunnetaan kahdesta aiemmasta ratsastuskoulustaan: Kirkkonummen ratsastuskoulu ja Tipan tila. Tällä hetkellä Teräväinen työskentelee NIKA Academyssä kaksi päivää viikossa. Lisäksi hän vetää teemoitettuja ratsastuskursseja.”Mulla on vakituiset tunnit kahtena päivänä, mutta määrällisesti teen aika paljon. Yleensä lauantaina pidän seitsemän oppituntia, maanantaina aamupäivällä kolme ja illalla kolme. Mutta siinä välissä olen vapaa vetämään yksityisvalmennuksia.”Pari vuotta sitten Teräväinen sai puhelun Eeva-Maria Porthan-Broddellilta eli Nipsulta.”Nipsu eli toinen tallin omistajista soitti, että yksi opettaja on lähdössä pois aika kiireisellä aikataululla ja minua pyydettiin tilalle. Ymmärsin, että Vaurion Ville oli vinkannut minusta.""Nipsu ja Karoliina Liuksiala ovat kansainvälisiä tekijöitä. Siksi täällä onkin niin positiivinen henki, juuri sellainen, jonka olin itsekin Ruotsissa asuessani kokenut. He ovat ammattilaisia, mutta antavat minun tehdä töitä myös rauhassa, omalla tyylillä”, valmentaja kertoo..Mistä kaikki lähti?”Minulla oli pari luokkakaveria, jotka kävivät tallilla. Ne sai minut innostumaan ja otti tallille mukaan”, Teräväinen muistelee.Alun perin harrastus oli vaarassa tyssätä liian kalliisiin hintoihin.”Silloin se maksoi kolme markkaa tunnilta – se oli siihen aikaan tosi kallista. Äiti sanoi, että meillä ei oo varaa tällaiseen. Mutta onneksi minulla oli ihana isoäiti, joka osti sen ensimmäisen kymmenen tunnin kortin. Aloitin ratsastuksen ja isoäiti maksoi siitä eteenpäin kaikki ratsastustunnit”, hän kertoo.Teräväinen ei alun perin ollut innostunut kouluratsastuksesta, vaikka nykyään hänet tunnetaan juuri kouluratsastuspuolelta:”Siirryin Raija Jensenin Lounaisrannikon ratsastuskouluun eli Soukkaan. Tulin sinne ihan ensimmäisiksi ratsastajaksi. Siellä tehtiin monipuolisesti kaikenlaista: hypättiin esteitä, mentiin koulua, tehtiin kaikkea. Siellä osallistuin muistaakseni enimmäkseen pieniin estekisoihin.”Myös Ypäjällä opintojen aloittamisesta on Jenseniä kiittäminen. Teräväinen aloitti opinnot 18-vuotiaana ja ratsasti edelleen aktiivisesti niin esteitä kuin koulua. Valmistumisen jälkeen Teräväinen ryhtyi ratsastuskouluyrittäjäksi.”Opettajakoulun jälkeen menin töihin Kirkkonummen ratsastajille. Sen jälkeen ei mennyt kuin vuosi, kun seura kysyi, että haluaisinko ostaa sen omaksi yritykseksi! Pyöritin tallia kymmenisen vuotta”, Teräväinen muistelee.Kirkkonummen ratsastuskoulu oli ratsastusseuran pyörittämä yritys yksityisissä vuokratiloissa, joka myös lopulta vei motivaation.”Maanomistajat eivät antaneet kehittää tallin toiminta. Talli oli aika pieni ja me toimittiin täysin ulkokentällä. Meidän ei annettu rakennuttaa maneesia ja silloin katsoin, että minä en pääse eteenpäin, enkä pääse kehittämään yritystä. Oppilaat kilpailivat kyllä hyvällä menestyksellä ja voitettiin Tasotuoppikin – olimme kaikin puolin tosi aktiivisia. Mutta lopulta myin yrityksen yhdelle oppilaistani”, Teräväinen kertoo.Yrityksen perustamisen aikoihin Teräväinen osti ensimmäisen hevosen vain omaan käyttöönsä.”Ostin Tanskasta Nightingalen, joka oli nimenomaan kouluhevonen. Silloin siirryin kouluratsastajaksi. Rupesin kilpailemaan kansallisella tasolla. Nightingale osoittautui paremmaksi kuin osasin koskaan odottaa ja sillä sitä menestystäkin tulikin.”Teräväinen kilpaili pitkään kouluratsastuksessa, mutta ei tee sitä enää aktiivisesti.Viime vuonna Teräväinen osti yhdessä tyttärensä Tea Teräväisen kanssa maatilan Klaukkalasta, tallin ja talon, jossa viimeksi on asunut Johanna Vaurio. Soltinmäen ponitalli on kuitenkin ennen kaikkea tyttären näköistä toimintaa ja hänelle entuudestaan hyvin tuttu paikka, äiti on mukana vain taustatukena. ”Hän pitää ponikoulua ja on äärettömän lahjakas lapsien ja ponien kanssa. Se on Ville Vaurion perheen entinen kotitila ja hänen lapsensakin ratsastavat siellä. Ville ja Teahan ovat sisarukset”, Teräväinen kertoo. .Nuorisotoiminta ja Tipan tila”Kun olin 1990 -luvun alussa luopunut ensimmäisestä ratsastuskoulustani, mietin, että mitä ratsastusurheilusta puuttuu Suomessa. Nopealla kartoituksella hoksasin, että nuorisotoimintaan meillä ei ole riittävästi liiton taholta painotusta. Kävelin sitten SRL:n toimistoon ja sanoin Kaija Borupille, että 'Mulla olisi idea, palkkaa mut'. Vähän aikaan se minua kuunteli ja pian istuin liiton toimistosssa tiistaisin ja torstaisin kehittämässä nuorisotoimintaa. Käytännössä vedin myös aika pitkään nuoriso-ohjaajakursseja ympäri Suomea”, Teräväinen aloittaa kertoessaan vuosistaan SRL:llä.”Minulla oli tuuria, kun sinne menin: valtakunnallinen, kaikille lajiliitoille suunnattu, Nuori Suomi-kampanja aloitettiin ja minä pääsin heti siihen mukaan. Mielestäni se oli aika suksee-juttu, koska näin saatiin nuorisotoiminta hyvin käyntiin.”Lisäksi hän on istunut SRL:n hallituksessa.”Vastuualueenani oli, nuorisotoiminnan lisäksi, ratsastuskoulutoiminta. Koordinoin tallitarkastajien, joita kutsutaan nykyään neuvojiksi, toimintaa ja tuotettiin erilaista materiaalia ratsastuskouluille sekä kehitettiin ratsastuskoulujen luokitusjärjestelmää.”SRL:llä toimimisen jälkeen Teräväinen perusti uransa toisen ratsastuskoulun.”Veri veti takaisin omaan talliin. Ostin pienen oman tilan – siitä tuli Tipan tila. Siinä oli aika pitkälle panostettu kesäleiritoimintaan, koska sielläkään ei ollut maneesia. Siellä vierähti vajaa 10 vuotta. Lopulta kun en sitä maneesia sinnekään saanut, niin siinä kävi vähän samalla tavalla kuin Kirkkonummen ratsastuskoululle. Katsoin, että se oli nyt tässä. ” .Hautajaiskutsu Kungsbackaan2010-luvulla Teräväinen asui Ruotsissa kuusi vuotta. Muutto Göteborgin alapuolelle Kungsbackaan lähti hautajaiskutsusta.”Tätini oli asunut Kungsbackassa siitä asti, kun minä olen syntynyt. Hän nukkui pois ja sain kutsun hautajaisiin. Hautajaisaamuna tätini mies kysyi minulta enkö voisi muuttaa Ruotsiin, sillä hän ei halunnut jäädä yksin. Siitä se kipinä lähti, vaikka se siihen hetkeen tuntui ihan älyttömältä kysymykseltä”, Teräväinen kertoo.Palattuaan Suomeen hän punnitsi pyyntöä ja lopulta päätti tarttua siihen.”Mietin, että mikä minua oikeasti pidättelee? Tytär oli kasvanut jo aikuiseksi ja muuttanut pois kotoa. Hänkin sanoi, että ”Ilman muuta sä äiti kokeilet sitä! Tuut sit vaan takaisin, jos se ei toimi”. Minäkin mietin, että aikamoinen mahdollisuus”, Teräväinen muistelee.”Siinä meni varmaan 8–10 kuukautta, kun myin asunnon, huonekalut ja laitoin firman pöytälaatikkoon. Sitten ajoin Ruotsin laivaan ja yks kaks huomasin, että Suomen itsenäisyyspäivänä vuonna 2011 minulla oli auton nokka kohti Göteborgia. Länteen, minne aurinko laskee! Se tuntui hyvältä ratkaisulta”, Teräväinen hymyilee.Yllättäen, puoli vuotta muuton jälkeen Teräväisen tädin mies vuorostaan kuoli ja Teräväinen jäi yksin Kungsbackaan. Hän ei kuitenkaan osannut odottaa, mitä Ruotsiin muutto voisi tehdä hänen hevosuralleen.”Olin jo vähän tutkinut hevostalleja siinä ympärillä ja ajoin ympäri Kungsbackaa. Lopulta siitä tuli niin iso juttu, että kuulin lähikaupassakin, että 'Se Tarja sieltä Suomesta on tullut. Sille Tarjalle pitää soittaa, että tulisi meillekin kouluttamaan!' Pääsin yllättävän nopeasti kiinni yhteisöön ja pian huomasin, että olinkin aivan täystyöllistetty”, Teräväinen kertoo.Ero Suomen ja Ruotsin välillä oli silminnähtävä.”Fasiliteettien ja hevosten taso olivat selkeästi korkeampia. Hevoset olivat laadukkaampia kuin Suomessa, koska siellä hevoskasvatus on laadukkaampaa. Lisäksi Ruotsi ei ole ollut sodassa 250 vuoteen, eli siellä on vanhoja kartanoita ja maatiloja ihan eri tasolla kuin Suomessa.”Teräväinen nostaa esiin ilmapiirin.”Kun tein Ruotsissa valmennustyötä ja kiertelin eri talleilla, kuulin aina lausahduksia 'Jättebra! Oikun sä oot hyvä, oletpa taitava! Miten sä osaatkin?'. Kun palasin Suomeen, tunsin tunnelman eron ihan iholla. Täällä käytetään huomattavasti vähemmän positiivisia sanoja ja kehumme toisiamme paljon vähemmän. ”Small talk” on minimissä. Ruotsissa valmentaminen työnä tuntui aivan erilaiselta, koska ilmapiiri oli niin positiivinen.”Teräväinen kilpaili kansallisella tasolla myös Ruotsissa, kunnes suuret muutokset lähiperheessä veivät takaisin Suomeen.”Noh, se tyttäreni meni tekemään lapsia. Vaikka Ruotsissa kaikki lähti lopulta pyörimään tosi hyvin ja mulla olisi ollut kaikki mahdollisuudet jäädä, ja vaikka kuinka paljon kuulinkin sitä 'Sä et saa missään tapauksessa lähteä pois täältä!' – kun ajattelee elämää eteenpäin, niin kyllä se perhe ajaa muun ohi. Kun kaksi pientä ihanaa lapsenlasta putkahti maailmaan, niin se oli se mikä veti takaisin Suomeen. Sen jälkeen kyllä jatkoin valmennusta Ruotsissa melkein kuukausittain.”.Pidättynyt suomalaisuus – missä positiivisuus?Teräväisen mukaan opetuksen positiivisessa sävyssä on tultu eteenpäin Suomessa:”Olen ollut alalla niin pitkään, että kyllä olen huomannut muutosta. Ratsastustunnin pitäminen ei ole enää pelkkää käskytystä, vaan siihen sisältyy myös keskustelua oppilaan kanssa. Kysytään miltä tuntuu, miten menee ja mitä oppilas haluaa ja toivoo opetukselta. Eihän semmoista ollut ennen. Oppilaiden kohtaaminen on muuttunut enemmän kohti asiakaspalvelua.”Töitä ilmapiirin parantamiseksi kuitenkin riittää edelleen.”Meihin suomalaisiin on juurtunut pidättyneisyys. Kuvitellaan, että jos käyttää paljon positiivisia sanoja tai kehuu, niin oppilaat ei edisty. Edistyminen löytyy vain, jos löytää virheitä ja lähtee korjaamaan niitä. Siinä menee monta sukupolvea, että kehuminen ja positiivinen puhe alkaa tulemaan luonnostaan”, Teräväinen kuvaa.Kun opettaja päätti päivittää osaamistaan suorittamalla master-opinnot, hän päätti säväyttää tuomarit näyttökokeessaan positiivisella opetuksellaan.”Olin jo pitkään toiminut aktiivisesti ja koska mulla oli niin pitkä työkokemus, sain tehdä kaiken paitsi näytöt etänä. Ypäjällä oli samaan aikaan nuoria mastereita ja en halunnut, että he kokisivat minun pääsevän jotenkin helpommalla. Kysyin sitten Korppoon Anulta, että voinko pitää . näyttökokeeni englanniksi – ja niinhän minä sitten tein. Monesti ehdin ajattelemaan, että mihinköhän olin lupautunut ja mitenköhän tästä selviydyn. Lopuksi astelin tuomariston eteen, jotka tuijottivat minua ääneti. Ehdin jo pelätä pahinta, kun he vihdoin sanoivat: 'Miten sä ton teit?' Mietin silloin, että mitä pahaa oikein olen tehnyt!” Teräväinen nauraa ja jatkaa:”Tuomarit kehui näyttöä, että ihan 10+-arvosana. Jos olisin pitänyt sen suomeksi, se ei olisi ollut niin hyvä, sillä onhan englannin kielessä paljon positiivisia fraaseja, kuten ”please”, ”can you” ja ”would you”.Valmentaja on ollut ammattinsa puolesta myös paljon Virossa. Etelänaapurista on löytynyt myytäviä hevosia oppilaille ja kesäpaikka – mutta ilmapiirierot eri maiden välillä ovat Teräväisen mukaan merkittävät.”Kun menen Eestiin, siellä kohtaa vieläkin käytöstä, jossa henkilö kääntää pään pois ja hyvä että sanovat moi. Jos niille sanoo moi, ne pelästyy. Palvelukulttuurikin on monesti sellaista, että just ja just palvelevat. Ruotsissa on ihan päinvastainen tilanne, siellä positiivisuus ja palvelukulttuuri on läsnä kaikkialla. Kun olen näiden kolmen maan väliä reissannut, sanoisin että Suomi on siinä keskivälissä.”Miten positiivisuutta voi sitten lisätä opetukseen?”En säästele kehuja. Vaikka näkisinkin, että oppilaassa on paljon korjattavaa, yritän unohtaa sen. Yritän aina löytää jotain myönteistä”, valmentaja neuvoo."Be nice"Opetuksen tunnelmaan Teräväinen vaikuttaa small talkin ja kuulumisten vaihtamisen avulla.”Saatan sanoa, että 'Onpa kivaa nähdä, ei olla pitkään aikaan nähty' tai 'Onpa kivaa kun käyt tunneilla niin säännöllisesti' – tai vaikka kehun säätä! Silloin oppilaiden kasvoista näkee, että ne rentoutuu. Jos oppitunti tuntuu menevän liian vakavaksi, muistutan oppilaita siitä, että ei tämä nyt niin vakavaa ole.”Virheet Teräväinen pyrkii kääntämään myönteisiksi oppimiskokemuksiksi:”Jos oppilaalla menee ratsastustunti niin sanotusti penkin alle, niin että oppilas ja minäkin huomataan se, aina huomioin sen, mikä toimi. Kyllä sieltä aina jokin onnistumisen murunen löytyy. Muistutan usein, että 'Tästä jos jostain me opitaan!' Kun saada ongelma ratkaistua, se on tie millä oppii parhaiten, vaikeuksien kautta.”Teräväinen tunnistaa, että joidenkin oppilaiden kohdalla huomion kiinnittäminen positiivisiin asioihin on vaikeampaa. Mitä tehdä, jos oppilas tahtoo puhua itsestään ja ratsastamisestaan vain negatiiviseen sävyyn ja kiinnittää huomion aina virheisiin?”Silloin yritän kiinnittää oppilaan huomion onnistumisiin, ja sitä kautta tuoda hänelle positiivisia oivalluksia. Negatiivinen ihminen voi jo tallissa aiheuttaa sen, että koko tunnin tunnelma on mennyt. Silloin muistutan kaikkia ruotsin mallin mukaan ”be nice to each other”. Jo sillä pääsee pitkälle”, Tippa päättää..Suomalaista ratsastusta naapurista katsova Markku Söderberg: "Olkaa ystävällisiä toisillenne"."Tyttöjen laji silloin ja nyt", muistaa 50-vuotiasta Espoonlahden ratsastuskoulua juhliva Raija Jensen

"Jättebran" voima – 14 vuotta sitten Tippa Teräväinen myi asunnon ja huonekalut ja laittoi firman pöytälaatikkoon, tänä päivänä hän ei säästele kehuja

Aiheeseen liittyvää