Muutama vuosi sitten, juuri ennen kuin Kari Tuomisen käsiin olisi laskettu Finnairin ja SAS:in platinakortit, hän eläköityi virallisesta työelämästä. Tuominen teki elämäntyöstään osan isoissa metsäpuolen yhtiöissä pakkauspuolella myynnin parissa. Suuremmalle väelle hevospuolella hän on tuttu Hallahuhdasta, yhtiöstä jonka nimi tuli Mauri Aimasmäen vanhan ravitallin läheisestä niitystä..Mistä kaikki lähti? Kauan aikaa ennen kuin Hallahuhdasta tulisi kattava hevoskaluston myyntipiste, Tuominen kulkeutui lapsena isosiskon mukana Tampereen Kaupin Ratsastuskoululle. Isosiskolla oli hoitohevonen ja nuori Kari halusi sellaisen itsekin. Isosisko muistutti, ettei hoitohevosia nyt ihan tuosta noin anneta. Haastetta pelkäämätön poikalapsi huomasi ratsastuskoulun pihaan tulevan tuntemattoman auton trailereineen. Kirkkonummelta oli tullut talliin uusi hevonen, omistaja oli tuikituntematon. Pieni Kari ilmoitti välittömästi pihamaalla, että hän haluaisi kovasti hoitohevosen – ja sellaisen hän siltä seisomalta sai.Tampereen Ratsastusseuran jäsenyys sementoitui silloisen ratsastuksenopettajan Olli Lahtisen kautta. Ensin Tuominen ratsasti hoitohevosta salaa. Ratsastusharrastus oli jo 70-luvulla arvokas ajanviete. Tuominen teki viikonloppuisin tallinhoitovuoroja ja ansaitsi ns. päkälippuja, joilla kustansi omia ratsastustuntejaan. Lahtisen Olli sai innokkaasta ratsastuskouluoppilaastaan kaverin reissuille Puolaan, kun tarkoituksena oli ostaa hevosia. Lahtinen puhui huonosti ulkomaan kieliä, mutta Tuominen pärjäsi englannilla.Tampereella Tuominen osallistui myös Riitta Heikkilän johtamille seuravalmennuksille. Se oli sen ajan mittapuulla viimeisen päälle tehty projekti.”Silloin, kun aloin ratsastamaan oli seura-, alue- ja kansallisia kilpailuja. Seurat toimivat hyvinä portinvartijoina siinä, että piti saavuttaa tietty taso ja sääntötietämys, jotta pääsi seuraavalle tasolle”, kehuu Tuominen.Heikkilän valmennuksessa jokaisella hevosella oli ratsastaja ja hoitaja. Molemmat roolit olivat sellaisessa nuhteessa valmisteltu, että kilpailuprotokollissa ei yleensä ollut mitään ongelmia. Tuttuja toki kisapaikalla moikattiin, mutta sinne ei menty varsinaisesti sanailemaan.”Hevosen hyvinvointi oli keskiössä. Kilpailujärjestelmä oli niin selkeä, jokaiselle ratsukolle oli selkeä tavoite. Joka vuosi tehtiin ratsukolle nousujohteisesti teoriavalmennuksessa tavoitteet”, hän muistelee.Tilanne oli osin erilainen. Aluekisoja ei ollut monia päällekkäin samana viikonloppuna, kuten nyt saattaa olla. Myös valmennuksellisesti linja oli tiukka: jos et pärjännyt tasolla X turvallisesti ja taitavasti, sinua ei päästetty tasolle Y ja valmentajan näkemystä kunnioitettiin. Ja vaikka olisit voittanut kisaluokkasi, Heikkilä saattoi antaa kritiikkiä lähestymisestä jollekin esteelle ja vannottaa, että seuraavassa luokassa paremmin. Piste.Kilpailukulttuuri on muuttunut Tuomisen mukaan vuosien varrella. Nykyään kilpailujärjestäjät ovat suuressa epätietoisuudessa pitkään, kun ilmoittaudutaan niin myöhään. Tuomisen nuoruudessa jos oli keväällä sovittu, että heinäkuussa mennään Jyväskylään hyppäämään, kisakutsua odotettiin kuumeisesti ja heti, kun se oli julkaistu, laitettiin oma ilmoittautuminen sisään..Uusia ystäviä ja muita voittojaArmeijassa Tuominen törmäsi Jukka Rantaseen, Pekka Larseniin ja Toni Saareen. Lahtisen Ollin hevonen Adorator lähti mukaan, ja ystävyyksiä muodostui. Parhaimmillaan Tuominen ratsasti 130-ratoja ja otti osaa SM-tason joukkuekilpailuun. Mieltä lämmittää edelleen voitto Christopher Wegeliuksen ja Trigger Hillin ohi Lahden kansallisissa.Tuomisen vaimo Kirsi työskenteli aikanaan Kytäjän Kartanon tallissa. Esteratsastajaksi profiloitunut Tuominen törmäsi siellä mustaan hevoseen, joka on kaikille hevosalalla tuttu, Matador II. Etevänä tarttumaan tilanteisiin kävi niin, että hän sai luvan kanssa kokeilla piaffia tällä tanskanpuoliveriorilla. ”Todistajan läsnäollessa”, lisää Tuominen.Vuonna 1983 myyntiin vapautui ravitalli Hallahuhdasta ja kaupat tehtiin. Tuli perheenlisäystä. Rantasen hevosia oli usein Tuomisella karanteenitallissa.1990-Hallahuhdassa pidettiin Hallahuhta Cup-kilpailuja. Pieneen kisalokaatioon mahdutettiin sata starttia päivässä. Se oli ikään kuin aikataulutetriksen pelaamista, koska parkkeerausongelmia ratkottiin pieteetillä: laskettiin mihin kellonaikaa kukakin tulee ja lähtee, jotta kaikilla oli trailerilleen paikka. Kilpailut kasvoivat lopulta niin suuriksi, ettei niitä voitu enää Tuomisen tiloissa järjestää. Konseptina oli, että pihaan laitettiin lippu aina kisapäivänä liehumaan, ”Vanhat toverit” soi palkintojenjaossa ja läheiset järjestivät kanttiinitoiminnan.”Kisan ei tarvitse olla mitään suurta, vaan sen pitää olla järjestetty niin, että meillä kaikilla on ryhdikäs ja juhlava olo”, muistuttaa Tuominen. ”Tätä pitäisi edelleen tänä päivänä suosia, että olisi järkevästi järjestettyjä seura- ja aluekisoja ja niiden ei pitäisi syödä toisiaan.”Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä Tuominen vastaanotti puhelun, joka piti pitää visusti salassa. Itärajan takaa lähestyi tovin päästä hevosauto, jonka pääasiallinen matkustaja tuli kilpailulisenssillä Suomeen ja piti laittaa karanteenitalliin. Kyydissä oli myös hevosen silloinen omistaja, Ivan Kizimov – moninkertainen kouluratsastuksen arvokisamitalisti, muun muassa olympialaisten kaksinkertainen kultamitalisti. Kaikki ratsastuskentät ja tiet olivat ikävästi jäässä, ja Tuominen ajoi hevoskuljetuksen edellä viimeiset kilometrit oppaana tallille. Kizimov jäi muutamaksi päiväksi, hevonen muutamiksi viikoiksi, ennen kuin se lopulta pääsi uuden omistajan Kyra Kyrklundin luo. Hevonen oli Edinburgh. Vaikka Tuomisella yhteistä kieltä Kizimovin kanssa ei ollut, yhteiselo Hallahuhdassa sujui katsellen TV:stä hevosurheilua..Entäs Hallahuhta?Kaikki alkoi johteista, eli tolpista, sitten puomeista ja kannattimista. Larsenin Pekka hälytti Tuomisen pohtimaan kysymystä tilapäiskarsinoista. Palvelu saatiin siihen aikaan Virosta. Suomessa uhattiin jäädä pikakarsinoista kokonaan ilman kisakaudella. Tuominen lähti perheineen Viroon ja onnistui keskustelemalla hankkimaan karsinat omistukseensa. Siitä syntyi yhteistyö myös SRL:n kanssa, joka toi taloudellista turvaa pitkäksi aikaa. Yhteisellä päätöksellä tuo yhteistyö tuli yli kymmenen vuotta myöhemmin päätökseen. Tuominen myöntää, että ikä olisi palvelun tuottamisessa pian painanut, minkä vuoksi se on nyt tyttären miehen tuottama palvelu.Kymmenisen vuotta sitten Tuominen kiinnostui ratsastuskenttien pohjista. Hän kuuli suomalaisesta laitteesta pohjien joustavuuden mittaamiseksi. Siitä tuli palvelu, joka muun muassa vei hänet tutkimaan laitteella Göteborg Horse Show’n pohjaa neljä vuotta sitten. Saksassa messuilla vastaan tuli Geopat-kuidut, joiden maahantuonnista tehtiin pian sopimus.Tuominen huomasi muutoksen kilpailukulttuurissa 10–15 vuotta sitten. Yhtäkkiä kuka tahansa sai järjestää minkä tahansa kisan koska tahansa. Lisäksi tänä päivänä kansalliset kisat voivat alkaa yllättävän matalilla luokilla, koska tarvitaan ehkä rahaa enemmän sisään. Tuominen pohtii, onko se kuitenkaan tarkoituksenmukaista.”Me glorifioimme liikaa matalia luokkia”, hän sanoo.Entisenä estetuomarina ja ratamestarina hän on myös huolissaan siitä, riittääkö lisenssihenkilöitä tulevaisuudessa kilpailutapahtumiin. Pohdinnassa on myös se, mennäänkö nykyisessä kilpailukulttuurissa someimago vai hevonen ja todellinen kehittyminen edellä. Tuominen ymmärtää esimerkiksi taitoarvostelun ideologian, mutta peräänkuuluttaa valmentajan vastuuta tehdä ratsukoista valmiita tietylle tasolle ja taas ratsastajan kykyä hyväksyä valmentajan näkemys.”Hevoset ovat niin hienoja eläimiä, että heillä on oikeus ratsastajiin, jotka kunnioittavat niitä ja tietävät, mitä tekevät.”Tuominen pitää itse seura- ja aluekilpailuista.”Suomessa ei ole huippu-urheilua ratsastuksessa. Näin se vain on. Jos olet lahjakas ja sinulla on mahdollisuuksia huippu-urheilijaksi ja -ratsastajaksi, niin hyvin pian sinun on muutettava täältä ulos”, hän pohtii.Tuominen uskoo, että Euroopassa on mahdollisuus kehittyä kilpailijana. Siellä on enemmän kilpailumahdollisuuksia ja siellä ei pärjää, ellei ole hyvä, koska kilpailu on niin kovaa.”Suomessa tämä on helkkarin hieno harrastus ja elämysurheilua.”.”Kun olen rollaattorissa, toivon että voin vielä näytellä”Hallahuhdan tallissa on nyt kuusi hevosta ja yksi poni.”Emme ole vielä suinkaan lopettamassa. Huhut kuolemastani ovat ennenaikaisia”, murjaisee Kari.Hän puuhastelee estetehtaallaan, toimii kuidun kehityksen parissa ja vakuuttaa, että hevosia on niin kauan, kuin heillä on itsemääräämisoikeutta.”Käytännössä meillä on kaksi aktiivikilpailijaa. Kirsi pitää valmennuksia. Meidän Kirsi on Suomessa hukattu resurssi. Hänellä on osaamista, jota vielä toivoisi ihmisten käyttävän hyväkseen. Tämä ei ole yksin minun show, vaan perhe on siinä mukana. Kirsi on tämän paikan hevosiin liitettävä sielu ja henki”, sanoo Tuominen. ”Liitolle olen ilmoittanut, että olen työryhmiin valmis auttamaan logistiikkapuolella.”Tasapainoa elämään tuo näytteleminen. Viime kesänä Miinan Montussa esitetty Full Monty herätti Yleisradion kiinnostuksen.”Näytteleminen on iso osa elämääni. Olen tehnyt sitä myös työkseni. Kolme vai neljä vuotta olen ollut Riihimäen Teatterissa kirjoilla”, taustoittaa Tuominen, jonka setä Arto Tuominen oli Kansallisteatterin näyttelijä 25 vuotta.”Aloin näytellä vuonna -87 ja se vei mennessään totaalisesti. Näyttelemisen merkitys on vain kasvanut iän myötä. Kun olen rollaattorissa, toivon että voin vielä näytellä. Näyttelijän kannalta yksi hienoimpia asioita on se, että saa luvan kanssa olla hullu. Vastuu ei ole sinulla, se on ohjaajalla”, hän hymyilee. ”Näyttelijänä kaikenlaisia teattereita ja porukoita nähneenä, Miinan montussa on jotain maagista ja ohjaajana ja dramaturgina Sanna Saarela on huippuluokan tekijä.”.Viisi hevoselämääni merkittävästi vaikuttanutta henkilöä:Olli LahtinenRiitta HeikkiläKirsi Tuominen (vaimoni)Matti KuusiKyra Kyrklund ja hänen uransa Elämäni rooli:2008 täysille katsomoille Lopella Viulunsoittaja Katolla, päärooli Tevje
