Näin hän kutsuu äitiään Johanna Vaurio-Teräväistä. Tytär Milea viedään leikkimään serkkujen kanssa taloon ja haastattelua varten mennään istumaan uuteen tallitupaan, uudessa tallissa.”On se kivaa, että äiskällä on nyt tämmöset vähän mukavammat paikat harrastaa vipeltämistä”, Vaurio sanoo ja nauraa päälle.”Vipeltäminen” on yhtä kuin issikkaratsastus, äidin uusi intohimo, johon hän on poikaansa turhaan yrittänyt houkutella.Vastaus on ollut ei. Ja ”ei” on vastaus myös pyyntöön saada kuvata kansainvälistä kouluratsastajaa täydessä töltissä talon ohi menevällä hiekkatiellä..Se oli aika harvinaislaatuinen lapsuus. Siinä oppi realiteetteihin. Ihan sama oliko joulu tai uusivuosi, aina piti ottaa hevoset illalla sisälleVille Vaurio muistelee lapsuuttaan. Melkein synnyinkotiIso punainen tiilitalo Nurmijärvellä Valkjärventiellä ei ole Villen synnyinkoti, mutta melkein. Hän muutti sinne, ponien keskelle, ollessaan suurin piirtein viiden vanha, vuonna 1995. Silloin Johanna ja hänen miehensa Teppo Teräväinen ostivat paikan. Sana ”talo” ei tee oikeastaan oikeutta, sillä tämä talo on valtavan kokoinen, enemmänkin jonkinlainen kartano tai manoir.”Se on vähän erikoinen”, Johanna myöntää. ”Me etsittiin yhden mun kaverini kanssa meille tyhjää taloa. Tämä löytyi ja oli ollut jo 20 vuotta tyhjillään.”Taloa oli tietysti remontoitava. Se oli puulämmitteinen. Johanna piti pihassa pieneläinklinikkaa ja oli kiinni eläinlääkärin praktiikassa.”Ne oli hulluja aikoja”, hän sanoo.”Joo, ja lapsilla ei ollut hyvä omatunto istua kovin pitkään paikoillaan”, Ville muistuttaa. Siihen aikaan tuntui, että paikka oli lähes korvessa, mutta eihän se ole kuin 40 kilometrin päässä Helsingin keskustasta.Villen muistikuvissa silloin oli aina marraskuu, aina pimeää. Hän oli joko hakemassa poneja tarhasta tai taistelemassa painavaa, märkää loimea kuivumaan siinä ainoassa paikassa, jossa ne kuivuivat aamuun mennessä edes puolikuiviksi.Silti hän arvostaa lapsuuttaan juuri sellaisena kuin se oli.”Se oli aika harvinaislaatuinen lapsuus. Siinä oppi realiteetteihin. Ihan sama oliko joulu tai uusivuosi, aina piti ottaa hevoset illalla sisälle.”Isoveli Tommi kyllästyi melko nopeasti. Johanna muistaa sen päivän, kun poika vihdoin ilmoitti äidilleen, että nyt riitti. Että ei enää ratsastuskoulua, ei leiriä, ei poneja, ei mitään. Myöskään Lari ei innostunut, Linda ja Ville jatkoivat pisimpään. ”Kaikille lapsille mä kyllä sanoin, että tässä olisi näitä poneja, Johanna sanoo. Ville oli se, joka jäi lajiin.Siinä oppi, että hevosten kanssa tuloksiin menee aikaa, ja yleensä ne tulokset eivät ole sitä, mitä odotettiin. Se auttaa jaksamaan myöhemminkin. Kuten juuri nyt, kun Ville on taas siinä pisteessä, että vanhin hevonen on kuusivuotias, ja menee taas ainakin kolme vuotta, ennen kuin GP:stä voi edes unelmoida. Hevonen on Raisa Francisin kasvattama Pin Rock’s Black Velvetin poika Merry Francis, duendecillopläisestä tammasta Tacata. Ensin suomenhevosetJohanna Vaurio-Teräväisen hevoskasvatus alkoi suomenhevosista 1980-luvun loppupuolella. Mallina oli suomenhevosruuna nimeltä Juola (Keisari – Raken-Rotu), vähän sellainen parempi hevonen, suomenhevosten mestaruuskolmonen vuonna 1988. Mutta suomenratsujen kasvattaminen oli oudon vaikeaa, rakennetuomarillekin. Ratsusuunta oli niin alkutaipaleella vielä, ei ollut vielä jalostusohjesääntöäkään.”Vaikka mä mitä yritin, niin aina tuntui, että jälkeläinen oli vaan yhdistänyt molempien vanhempiensa virheet”, hän muistelee. ”Jotenkin turhauduin siihen.”Iso-Britanniassa rodunjalostus oli niin paljon pidemmällä. Kantakirja on avattu vuonna 1890, ja shettiksiä oli 1990-luvulla viety määrätietoisesti eteenpäin viimeiset sata vuotta, ylikin.”Jos sulla on eläimet joistain määrätyistä linjoista, sä tiedät, mitä sä saat”, Johanna toteaa shetlanninponeista. Hyvin nopeasti talossa oli sitten shetlanninponeja.Jossain vaiheessa minishettikset, alle 86-senttiset ponit, alkoivat kiinnostaa ja niiden määrä lisääntyä. Se oli silloin, kun lapset olivat peruuttamattomasti kasvaneet ratsastajina shettiksistä yli.”Mä ratsastin shettiksillä kyllä aika vanhaksi, ainakin 12-vuotiaaksi. Ymmärsin pysyä pienikokoisena kauan, mutta jossain vaiheessa mäkin rupesin venymään pituutta”, Ville muistaa.Amin-nimisiä omia kasvatteja löytyy Hepasta 67. Siihen ostohevoset ja viimeisimmät hankinnat päälle.Joukossa olivat testosteronia puhkuvat jalostusoriit, jotka olivat alle metrin säkäkorkeudeltaan, mutta päihittivät tietenkin voimissaan ihmisen.”Ison hevosen kokoisina ne meidän oriit olisivat olleetkin ihan tappajia”, Ville hymähtää nyt.Toisaalta, on laitumella astuva ori aika kiltti, jos sitä voi kuljettaa ilman mitään. ”Otsatukastahan mä niistä useampia talutin”, Ville muistaa.Vuonna 1997 Johanna Vaurio tuotti Iso-Britanniasta Suomeen kirjavan jalostusoriin, ryhdikkään ja palavasilmäisen Ulverscroft Tot Majorin (Handfu of Berry – Milliaskerna Diamond). Se oli hänen elämänsä hevonen, jos ei tämän hetkisiä islanninhevosia lasketa mukaan.Ori kuoli lymfoomaan jo nuorena, 18-vuotiaana, eikä siitä jäänyt hänelle jälkeläistä. Majorin kuuluisin orijälkeläinen Haljalan Hero kantakirjattiin ykköspalkinnolla vuonna 2006.. Englantilaiset ponisiittolatVille vietti useammankin kesän englantilaisissa siittoloissa, joihin hänen äitinsä tutustui hakiessaan poneja ja toimiessaan näyttelytuomarina rodun alkuperämaassa. Muun muassa juuri Ulverscroftissa, Keski-Englannissa. Eräänä kesänä Ville kävi yhdestä brittisiittolasta käsin joukkuekisassa Norjassa, brittijoukkueen jäsenenä. Mikä siittola se oli, sitä hän ei enää muista. Siitä reissusta jäi tosin eniten mieleen se, että hän sai oman puhelimen.”Varmuuden vuoksi, että jos oli ihan pakko soittaa. Mutta ei saanut tietenkään soittaa, koska se oli siihen aikaan ihan hirveän hintaista.”Englannista jäi mieleen näyttelytoiminnan totisuus, mukavalla tavalla, kaiken läpi lyövänä intohimona, jossa puuhattiin jodhpureissa ja keltaisissa ratsastushousuissa, kuin univormussa.Ponit jaettiin – ja jaetaan yhä – letitettyihin ja letittämättömiin. Letitetyt olivat ratsuponeja, partbredejä ja risteytysponeja, joita esitettiin erityisissä show-luokissa ratsain siniset takit päällä. Shetlanninponit ja kaikki muut alkuperäisrodut olivat letittämättömiä, ja ne esitettiin tweed-takeissa.Briteissä harrastettiin myös ponien risuestelaukkaa, ja se oli Villelle mieluista touhua. Vaikkei esteratsastus sinänsä hänen juttunsa ollutkaan.”Se ei vaan ikinä onnistunut. Mä olen varmaan ainoa, joka on kaatunut poninsa kanssa lähestyessään estettä radalla. Estettä numero kaksi”, hän arvelee.Totista näyttelytoiminta ja shettiselämä oli Suomen Nurmijärvelläkin. Ville muistaa miten keskittynyt oli esittäessään ponia tuomarille ja pitäessään sen huomiota valppaana ja ryhdikkäänä, ja korvia eteenpäin.”Joo, kaikki tämmöset, että kumartuu ja nappaa vähän ruohoa ja heittää sen just kun tuomari katsoo... Mä olin tosi pettynyt jos ei tullut menestystä.”Siihen aikaan hän oli niin tottunut katsomaan rakennetta ja tyyppiä, että näki voittajaponin näyttelyssä jo etukäteen. Tanskassakin hän ilmoitti best in show -ponin äidilleen jo päivän alussa. Silmä skannasi shetlanninponeja ja vertasi niitä automaattisesti rotumääritelmän ihanteeseen.”Ei kyllä enää. Nykyään mä näen vain karvapalloja. Mutta toki nykyään, kun katson hevosta, katson, miten se soveltuu kouluratsuksi. Katson ylälinjaa, pään ja kaulan liittymää, takajalkojen kulmauksia...”Ponien sisäänratsastus oli usein kirjaimellisesti tarhasta sisään talliin ratsastusta. Siinä meni minuutti. Teknisesti se meni niin, että ponit päästettiin laumana irti laitumen portilta ja Ville heilautti itsensä yhden niistä selkään. Homma hoidettu. Näin alkeiskoulutettiin esimerkiksi Tot Major.Tässä kohtaa kumpikin, sekä äiti että poika, haluavat oikaista sitkeässä eläneen väärinkäsityksen shettisten jotenkin ”itsepäisestä” luonteesta.”Asiahan on tismalleen päin vastoin. Mikä yleensä pelkästään lasten käsittelemä hevonen pysyy niinkään sävyisänä kuin shettikset?”Islanninhevoset. Ville kuuntelee hieman epäilevänä, kun hänen äitinsä kertoo, että kannattaa varoa, islanninhevosiin hurahtaa todella helposti.Johannaan islanninhevoset iskivät kuin tuhat volttia. Aivan yks kaks yllättäin, puskista, sillä hän oli aina ennen suhtautunut rotuun pikemminkin yliolkaisesti.”Niin minulle kävi ja tiedän, että sama on tapahtunut lukemattomille muillekin. Issikat ovat kuin isoja shettiksiä. Ja luulenkin, että niillä on yhteinen geneettinen alkuperä Brittein saarilla”, Johanna kertoo.Askellajiratsastus on aivan oma juttunsa. ”Kun ensimmäistä kertaa menin tölttiä, ja hevosen koko etuosa nousi plaaniin, se oli vaan sairaan kivaa – ei yhtään pelottavaa. Sellaista, kuin ratsastus oli joskus lapsena.””Uskon, että se on nimenomaan sitä, mutta silti mä sanon sitä vipeltämiseksi”, Ville huomauttaa, kuitenkin lämmöllä. Kouluratsastajana Ville tyytyy vain toteamaan, että töltti on ”eräällä lailla kaikkea sitä, mitä perinteisessä puoliveristen kouluratsastuksessa pyritään viimeiseen asti välttämään, ja että hän on jäänyt siihen tunteeseen jollain lailla jumiin. ”Selitykset eivät näytä vakuuttavan Johannaa. Hän sanoo, että islanninhevoset ovat väärinymmärrettyjä, täysiverisiä urheilueläimiä. ”Lisäksi, iän myötä olen yhä enemmän ja enemmän ruvennut ajattelemaan, että hevosten pitäisi saada elää niin kuin hevoset, eikä kykkiä loimikasan alla joissain postimerkkitarhoissa.”Tähän Ville sanoo, että ymmärtää kyllä pointin. ”Siksi Dublinkin oli välillä täällä, issikkalaumassa”, hän kertoo vaikean tason hevosestaan, joka viime vuonna myytiin..Kun ensimmäistä kertaa menin tölttiä, ja hevosen koko etuosa nousi plaaniin, se oli vaan sairaan kivaa – ei yhtään pelottavaa. Sellaista, kuin ratsastus oli joskus lapsena.Johanna Vaurio-Teräväinen . Issikat IslannistaJohanna kertoo ryhtyneensä ihan vaan nauttimaan. Kliininen työ Taikatassussa loppui viime syksynä, issikat, valokuvaaminen ja neuleet tulivat tilalle. Joitakin hänen suunnittelemiaan islantilaistyylisiä villaneulemalleja on ostettu tuhansia ympäri maailmaa. ”Mä ostan hevoset Islannista, en kasvata niitä. Suomestakin saa kivoja, mutta kun ne ovat eläneet osan elämästään siellä Islannissa, niihin tarttuu sellainen ihan tietty leima.””Yleisesti ottaen issikoille käy kaikki, ne ovat fiksuja, selviytyjiä, ja ystävällisiä ihmiselle. Maastossa ne menevät kuin juna.”Musta Mona Lisa fra Vorsabae on itse täydellisyys. ”Se on aina hyväntuulinen, ja vielä nopea.”Ja viimeisin hevonen, rautias Tindra fra Efra-Nupi on yhtä ihana. Ratsastaminen Islannissa on kokemus, joka Johannan mielestä kannattaa kokea. Oikeastaan, ilman sitä ei voi edes puhua varsinaisesti islanninhevosista.”Vasta kun olet niiden kanssa siellä Islannissa, kaikki loksahtaa paikoilleen, hevoset ovat niiden oikeassa kontekstissa.”Jotakin oudon palkitsevaa ja miellyttävää siinäkin on, että ratsastuksen jälkeen hevonen palautetaan laumaansa, ikään kuin luontoon. Sinne, minne se kuitenkin monien mielestä kuuluu. Ville on valppaana. ”Mutta ei kai se issikkakakaan nyt varsinaisesti nauti siitä, että se on uponneena kahden metrin lumihankeen? Eikö kultainen keskitie ole kuitenkin aika hyvä,” hän pohtii.Päivä on päättynyt, seppä on saanut kengityksen valmiiksi. Milea ja Ville palaavat kotiin pääkaupunkiseudulle. Ponimummo sulkee tallituvan oven.”Kyllä mä Villen issikan satulaan vielä saan.”
Näin hän kutsuu äitiään Johanna Vaurio-Teräväistä. Tytär Milea viedään leikkimään serkkujen kanssa taloon ja haastattelua varten mennään istumaan uuteen tallitupaan, uudessa tallissa.”On se kivaa, että äiskällä on nyt tämmöset vähän mukavammat paikat harrastaa vipeltämistä”, Vaurio sanoo ja nauraa päälle.”Vipeltäminen” on yhtä kuin issikkaratsastus, äidin uusi intohimo, johon hän on poikaansa turhaan yrittänyt houkutella.Vastaus on ollut ei. Ja ”ei” on vastaus myös pyyntöön saada kuvata kansainvälistä kouluratsastajaa täydessä töltissä talon ohi menevällä hiekkatiellä..Se oli aika harvinaislaatuinen lapsuus. Siinä oppi realiteetteihin. Ihan sama oliko joulu tai uusivuosi, aina piti ottaa hevoset illalla sisälleVille Vaurio muistelee lapsuuttaan. Melkein synnyinkotiIso punainen tiilitalo Nurmijärvellä Valkjärventiellä ei ole Villen synnyinkoti, mutta melkein. Hän muutti sinne, ponien keskelle, ollessaan suurin piirtein viiden vanha, vuonna 1995. Silloin Johanna ja hänen miehensa Teppo Teräväinen ostivat paikan. Sana ”talo” ei tee oikeastaan oikeutta, sillä tämä talo on valtavan kokoinen, enemmänkin jonkinlainen kartano tai manoir.”Se on vähän erikoinen”, Johanna myöntää. ”Me etsittiin yhden mun kaverini kanssa meille tyhjää taloa. Tämä löytyi ja oli ollut jo 20 vuotta tyhjillään.”Taloa oli tietysti remontoitava. Se oli puulämmitteinen. Johanna piti pihassa pieneläinklinikkaa ja oli kiinni eläinlääkärin praktiikassa.”Ne oli hulluja aikoja”, hän sanoo.”Joo, ja lapsilla ei ollut hyvä omatunto istua kovin pitkään paikoillaan”, Ville muistuttaa. Siihen aikaan tuntui, että paikka oli lähes korvessa, mutta eihän se ole kuin 40 kilometrin päässä Helsingin keskustasta.Villen muistikuvissa silloin oli aina marraskuu, aina pimeää. Hän oli joko hakemassa poneja tarhasta tai taistelemassa painavaa, märkää loimea kuivumaan siinä ainoassa paikassa, jossa ne kuivuivat aamuun mennessä edes puolikuiviksi.Silti hän arvostaa lapsuuttaan juuri sellaisena kuin se oli.”Se oli aika harvinaislaatuinen lapsuus. Siinä oppi realiteetteihin. Ihan sama oliko joulu tai uusivuosi, aina piti ottaa hevoset illalla sisälle.”Isoveli Tommi kyllästyi melko nopeasti. Johanna muistaa sen päivän, kun poika vihdoin ilmoitti äidilleen, että nyt riitti. Että ei enää ratsastuskoulua, ei leiriä, ei poneja, ei mitään. Myöskään Lari ei innostunut, Linda ja Ville jatkoivat pisimpään. ”Kaikille lapsille mä kyllä sanoin, että tässä olisi näitä poneja, Johanna sanoo. Ville oli se, joka jäi lajiin.Siinä oppi, että hevosten kanssa tuloksiin menee aikaa, ja yleensä ne tulokset eivät ole sitä, mitä odotettiin. Se auttaa jaksamaan myöhemminkin. Kuten juuri nyt, kun Ville on taas siinä pisteessä, että vanhin hevonen on kuusivuotias, ja menee taas ainakin kolme vuotta, ennen kuin GP:stä voi edes unelmoida. Hevonen on Raisa Francisin kasvattama Pin Rock’s Black Velvetin poika Merry Francis, duendecillopläisestä tammasta Tacata. Ensin suomenhevosetJohanna Vaurio-Teräväisen hevoskasvatus alkoi suomenhevosista 1980-luvun loppupuolella. Mallina oli suomenhevosruuna nimeltä Juola (Keisari – Raken-Rotu), vähän sellainen parempi hevonen, suomenhevosten mestaruuskolmonen vuonna 1988. Mutta suomenratsujen kasvattaminen oli oudon vaikeaa, rakennetuomarillekin. Ratsusuunta oli niin alkutaipaleella vielä, ei ollut vielä jalostusohjesääntöäkään.”Vaikka mä mitä yritin, niin aina tuntui, että jälkeläinen oli vaan yhdistänyt molempien vanhempiensa virheet”, hän muistelee. ”Jotenkin turhauduin siihen.”Iso-Britanniassa rodunjalostus oli niin paljon pidemmällä. Kantakirja on avattu vuonna 1890, ja shettiksiä oli 1990-luvulla viety määrätietoisesti eteenpäin viimeiset sata vuotta, ylikin.”Jos sulla on eläimet joistain määrätyistä linjoista, sä tiedät, mitä sä saat”, Johanna toteaa shetlanninponeista. Hyvin nopeasti talossa oli sitten shetlanninponeja.Jossain vaiheessa minishettikset, alle 86-senttiset ponit, alkoivat kiinnostaa ja niiden määrä lisääntyä. Se oli silloin, kun lapset olivat peruuttamattomasti kasvaneet ratsastajina shettiksistä yli.”Mä ratsastin shettiksillä kyllä aika vanhaksi, ainakin 12-vuotiaaksi. Ymmärsin pysyä pienikokoisena kauan, mutta jossain vaiheessa mäkin rupesin venymään pituutta”, Ville muistaa.Amin-nimisiä omia kasvatteja löytyy Hepasta 67. Siihen ostohevoset ja viimeisimmät hankinnat päälle.Joukossa olivat testosteronia puhkuvat jalostusoriit, jotka olivat alle metrin säkäkorkeudeltaan, mutta päihittivät tietenkin voimissaan ihmisen.”Ison hevosen kokoisina ne meidän oriit olisivat olleetkin ihan tappajia”, Ville hymähtää nyt.Toisaalta, on laitumella astuva ori aika kiltti, jos sitä voi kuljettaa ilman mitään. ”Otsatukastahan mä niistä useampia talutin”, Ville muistaa.Vuonna 1997 Johanna Vaurio tuotti Iso-Britanniasta Suomeen kirjavan jalostusoriin, ryhdikkään ja palavasilmäisen Ulverscroft Tot Majorin (Handfu of Berry – Milliaskerna Diamond). Se oli hänen elämänsä hevonen, jos ei tämän hetkisiä islanninhevosia lasketa mukaan.Ori kuoli lymfoomaan jo nuorena, 18-vuotiaana, eikä siitä jäänyt hänelle jälkeläistä. Majorin kuuluisin orijälkeläinen Haljalan Hero kantakirjattiin ykköspalkinnolla vuonna 2006.. Englantilaiset ponisiittolatVille vietti useammankin kesän englantilaisissa siittoloissa, joihin hänen äitinsä tutustui hakiessaan poneja ja toimiessaan näyttelytuomarina rodun alkuperämaassa. Muun muassa juuri Ulverscroftissa, Keski-Englannissa. Eräänä kesänä Ville kävi yhdestä brittisiittolasta käsin joukkuekisassa Norjassa, brittijoukkueen jäsenenä. Mikä siittola se oli, sitä hän ei enää muista. Siitä reissusta jäi tosin eniten mieleen se, että hän sai oman puhelimen.”Varmuuden vuoksi, että jos oli ihan pakko soittaa. Mutta ei saanut tietenkään soittaa, koska se oli siihen aikaan ihan hirveän hintaista.”Englannista jäi mieleen näyttelytoiminnan totisuus, mukavalla tavalla, kaiken läpi lyövänä intohimona, jossa puuhattiin jodhpureissa ja keltaisissa ratsastushousuissa, kuin univormussa.Ponit jaettiin – ja jaetaan yhä – letitettyihin ja letittämättömiin. Letitetyt olivat ratsuponeja, partbredejä ja risteytysponeja, joita esitettiin erityisissä show-luokissa ratsain siniset takit päällä. Shetlanninponit ja kaikki muut alkuperäisrodut olivat letittämättömiä, ja ne esitettiin tweed-takeissa.Briteissä harrastettiin myös ponien risuestelaukkaa, ja se oli Villelle mieluista touhua. Vaikkei esteratsastus sinänsä hänen juttunsa ollutkaan.”Se ei vaan ikinä onnistunut. Mä olen varmaan ainoa, joka on kaatunut poninsa kanssa lähestyessään estettä radalla. Estettä numero kaksi”, hän arvelee.Totista näyttelytoiminta ja shettiselämä oli Suomen Nurmijärvelläkin. Ville muistaa miten keskittynyt oli esittäessään ponia tuomarille ja pitäessään sen huomiota valppaana ja ryhdikkäänä, ja korvia eteenpäin.”Joo, kaikki tämmöset, että kumartuu ja nappaa vähän ruohoa ja heittää sen just kun tuomari katsoo... Mä olin tosi pettynyt jos ei tullut menestystä.”Siihen aikaan hän oli niin tottunut katsomaan rakennetta ja tyyppiä, että näki voittajaponin näyttelyssä jo etukäteen. Tanskassakin hän ilmoitti best in show -ponin äidilleen jo päivän alussa. Silmä skannasi shetlanninponeja ja vertasi niitä automaattisesti rotumääritelmän ihanteeseen.”Ei kyllä enää. Nykyään mä näen vain karvapalloja. Mutta toki nykyään, kun katson hevosta, katson, miten se soveltuu kouluratsuksi. Katson ylälinjaa, pään ja kaulan liittymää, takajalkojen kulmauksia...”Ponien sisäänratsastus oli usein kirjaimellisesti tarhasta sisään talliin ratsastusta. Siinä meni minuutti. Teknisesti se meni niin, että ponit päästettiin laumana irti laitumen portilta ja Ville heilautti itsensä yhden niistä selkään. Homma hoidettu. Näin alkeiskoulutettiin esimerkiksi Tot Major.Tässä kohtaa kumpikin, sekä äiti että poika, haluavat oikaista sitkeässä eläneen väärinkäsityksen shettisten jotenkin ”itsepäisestä” luonteesta.”Asiahan on tismalleen päin vastoin. Mikä yleensä pelkästään lasten käsittelemä hevonen pysyy niinkään sävyisänä kuin shettikset?”Islanninhevoset. Ville kuuntelee hieman epäilevänä, kun hänen äitinsä kertoo, että kannattaa varoa, islanninhevosiin hurahtaa todella helposti.Johannaan islanninhevoset iskivät kuin tuhat volttia. Aivan yks kaks yllättäin, puskista, sillä hän oli aina ennen suhtautunut rotuun pikemminkin yliolkaisesti.”Niin minulle kävi ja tiedän, että sama on tapahtunut lukemattomille muillekin. Issikat ovat kuin isoja shettiksiä. Ja luulenkin, että niillä on yhteinen geneettinen alkuperä Brittein saarilla”, Johanna kertoo.Askellajiratsastus on aivan oma juttunsa. ”Kun ensimmäistä kertaa menin tölttiä, ja hevosen koko etuosa nousi plaaniin, se oli vaan sairaan kivaa – ei yhtään pelottavaa. Sellaista, kuin ratsastus oli joskus lapsena.””Uskon, että se on nimenomaan sitä, mutta silti mä sanon sitä vipeltämiseksi”, Ville huomauttaa, kuitenkin lämmöllä. Kouluratsastajana Ville tyytyy vain toteamaan, että töltti on ”eräällä lailla kaikkea sitä, mitä perinteisessä puoliveristen kouluratsastuksessa pyritään viimeiseen asti välttämään, ja että hän on jäänyt siihen tunteeseen jollain lailla jumiin. ”Selitykset eivät näytä vakuuttavan Johannaa. Hän sanoo, että islanninhevoset ovat väärinymmärrettyjä, täysiverisiä urheilueläimiä. ”Lisäksi, iän myötä olen yhä enemmän ja enemmän ruvennut ajattelemaan, että hevosten pitäisi saada elää niin kuin hevoset, eikä kykkiä loimikasan alla joissain postimerkkitarhoissa.”Tähän Ville sanoo, että ymmärtää kyllä pointin. ”Siksi Dublinkin oli välillä täällä, issikkalaumassa”, hän kertoo vaikean tason hevosestaan, joka viime vuonna myytiin..Kun ensimmäistä kertaa menin tölttiä, ja hevosen koko etuosa nousi plaaniin, se oli vaan sairaan kivaa – ei yhtään pelottavaa. Sellaista, kuin ratsastus oli joskus lapsena.Johanna Vaurio-Teräväinen . Issikat IslannistaJohanna kertoo ryhtyneensä ihan vaan nauttimaan. Kliininen työ Taikatassussa loppui viime syksynä, issikat, valokuvaaminen ja neuleet tulivat tilalle. Joitakin hänen suunnittelemiaan islantilaistyylisiä villaneulemalleja on ostettu tuhansia ympäri maailmaa. ”Mä ostan hevoset Islannista, en kasvata niitä. Suomestakin saa kivoja, mutta kun ne ovat eläneet osan elämästään siellä Islannissa, niihin tarttuu sellainen ihan tietty leima.””Yleisesti ottaen issikoille käy kaikki, ne ovat fiksuja, selviytyjiä, ja ystävällisiä ihmiselle. Maastossa ne menevät kuin juna.”Musta Mona Lisa fra Vorsabae on itse täydellisyys. ”Se on aina hyväntuulinen, ja vielä nopea.”Ja viimeisin hevonen, rautias Tindra fra Efra-Nupi on yhtä ihana. Ratsastaminen Islannissa on kokemus, joka Johannan mielestä kannattaa kokea. Oikeastaan, ilman sitä ei voi edes puhua varsinaisesti islanninhevosista.”Vasta kun olet niiden kanssa siellä Islannissa, kaikki loksahtaa paikoilleen, hevoset ovat niiden oikeassa kontekstissa.”Jotakin oudon palkitsevaa ja miellyttävää siinäkin on, että ratsastuksen jälkeen hevonen palautetaan laumaansa, ikään kuin luontoon. Sinne, minne se kuitenkin monien mielestä kuuluu. Ville on valppaana. ”Mutta ei kai se issikkakakaan nyt varsinaisesti nauti siitä, että se on uponneena kahden metrin lumihankeen? Eikö kultainen keskitie ole kuitenkin aika hyvä,” hän pohtii.Päivä on päättynyt, seppä on saanut kengityksen valmiiksi. Milea ja Ville palaavat kotiin pääkaupunkiseudulle. Ponimummo sulkee tallituvan oven.”Kyllä mä Villen issikan satulaan vielä saan.”