Lillkvistit ennen ja jälkeen Espanjan - kauppa se on, joka kannattaa

Haastattelupäivänä he olivat yhä paranemassa koronasta, joka iski Suomessa saman tien kun he saapuivat.”Se on kyllä jännä, että Espanjassa onnistuttiin välttelemään sitä melkein kolme vuotta”, Anneli huokaa.Reilut kaksi vuotta sitten he joutuivat kotonaan Espanjan Aurinkorannalla Fuengirolassa täydelliseen lock downiin.Kun Anneli lauantaina 14. maaliskuuta 2020 kirjoitti Facebookiin päivityksen, joka alkoi: ”On lauantai 14.3. Espanjassa koronavirusongelma siirtyy uuteen vaiheeseen. Tätä on jo hieman osattu odottaa. Espanjaan julistetaan poikkeustila koronaviruksen leviämisen estämiseksi”, alkoi pitkä päivitysten sarja, joka työstettiin omakustannekirjaksi nimeltään ’Kun Espanjan aurinko pimeni’.Niinpä Lillkvist onkin hieman hämmentynyt, kun paljastuu, että haastattelun aiheena ei ole tämä kirja, vaan se edellinen – Ruokinnalla tuloksiin. Ja ne ajat, jotka johtivat Suomessa hevosten ruokintaan niin suuresti vaikuttaneen suurmenestyksen kirjoittamiseen vuonna 1984. Kirjan, jota on tähän mennessä painettu noin 15 000 kappaletta, mikä on hevosten ruokintakirjalle melkoinen määrä.”Apua, mitäköhän enää muistan siitä!” hän nauraa. Sitten ruvetaan muistelemaan. Nykyinen työ asuntovälitysHaastatteluhetkellä ollaan turkulaisessa kerrostalossa, on upea näkymä merelle. Matkalla on mukana Petra-tyttären tytär, 15-vuotias Vera, joka on täysin nelikielinen, puhuu suomea, ruotsia, espanjaa ja englantia. Anneli on mumi ja Magnus muffa.Asunto ei ole oma, vaan lainassa asiakkaalta, joka on vuokrannut asuntoja Espanjasta jo monen vuoden ajan. Anneli Lillkvistin nykyinen työ asuntovälittäjänä saa hänet kommentoimaan merinäköalaa asiantuntevasti. Jos entinen elämä oli hevosia kaikista mahdollisista tulokulmista, nykyinen hevoselämä on kutistunut yhteen ainoaan hevoseen, jolla harrastaa Anneli. Espanjalaisittain.Kun Lillkvistit kymmenen vuotta sitten päättivät myydä silloisen kotinsa Hoggaisten tilan Paraisilla, ja muuttaa hevosineen Espanjaan, mukaan lähti kaksi hevosta. Esteruuna Leif Ericsson ja kouluruuna Whiskey. . Toisella niistä oli mahahaava, ja sen mukana vietiin tietysti tarkat ruokintaohjeet sille tallille, jonne hevoset muuttivat. Aika pian oli kuitenkin myönnyttävä todellisuuteen, osittain jo kielimuurinkin takia. Espanjalaiset tallityöntekijät eivät ohjeita lukeneet ja syödäkseen Lillkvistien hevoset saivat samaa kuin muutkin. Mitä se oli, ei koskaan täysin selvinnyt.”Heinä oli jonkinlaista viljan kortta, jossa oli välillä viljanjyvätkin mukana, ja sitä annettiin niin kuin annettiin. Silloin kun muistivat antaa!” Anneli Lillkvist muistelee huvittuneena.”No, ihmeen hyvin ne kuitenkin rupesivat siellä pärjäämään. Kun ottaa huomioon, että kaikki muukin muuttui. Eihän siellä hevoset sillä lailla pääse tarhaankaan”, Lillkvist toteaa.Tallityöt kuuluvat Espanjassa miehille. Anneli kertoo, että häntä yhä katsotaan kummeksuen, jos ja kun hän tarttuu talikkoon ja siivoaa oman hevosensa jätökset tarhasta.Nyt tilanne on eri, sillä Samuel Olivan pitämällä Hipodromilla käytössä on jopa oma tarha, jonne Lillkvistien tämän hetken ainoa hevonen SWB-ruuna Whiskey pääsee. Se sama Whiskey (Warsteiner), jolla Lillkvist kilpaili Suomessa vielä vuonna 2011, ennen Espanjaan muuttoa. Nämä tarhat ovat aiemman tallinpitäjän, uudistusmielisen kouluratsastaja Daniel Docxin, Lillkvistin aiemman valmentajan, silloisen sponsorin peruja. Kun Docx lähti, tarhat jäivät.Kysymykseen, mitä hänen hevosensa rehustus tällä hetkellä pitää sisällään, Lillkvist vastaa kertoen naurun saattelemana antaneensa periksi. ”En mä tiedä!””Mutta heinän suhteen meillä on oma Ikea-kassi-systeemi, jota pidetään pienellä porukalla.” PRE-hevoset oma maailmansa Lillkvistit ovat kauppaihmisiä ja hevoskauppa on heille hyvinkin tuttua. Ensi alkuun tarkoitus oli ryhtyä välittämään andalusialaisia PRE-hevosia Suomeen.”Mutta nopeasti tajusin, että ei me löydetä tarpeeksi hyviä hevosia, eikä luotettavia välittäjiä, eikä hevosista saa läheskään aina luotettavia sukutietojakaan. Olisi pitänyt olla oma talli ja joku kontaktihenkilö. Eikä siellä ole hevosiakaan, sillä silloin 10 vuotta sitten, kun siellä oli huonot ajat, hirveän moni lopetti kasvattamisen kokonaan.”PRE-hevosten kauppa eroaa siitä kansainvälisestä estehevoskaupasta, jota esimerkiksi Sunshine Tourilla käydään, Lillkvist sanoo. Se on oma, vanhoillinen maailmansa.”Kyllä siellä on vielä vallalla se ikivanha mentaliteetti, että asiakasta täytyy päästä ainakin vähän juksaamaan.”Yleisesti ottaen Lillkvistit ovat kuitenkin solahtaneet sikäläiseen elämään. Espanjan elämästä ei kuitenkaan tullut sellaista kuin alun perin ajateltiin, leppoisaa oleilua auringossa.”On aika hullu ajatus lähteä eläkkeelle tuonne ja sitten huomata, että eläkkeen sijaan teetkin jos vaikka mitä bisnestä”, Anneli sanoo ja viittaa asuntovälittämiseen, jota tänä päivänä eniten tekee. Hän on hukkua töihin. Kuten on ollut koko elämänsä.Magnus Lillkvist naurahtaa tähän ja sanoo: ”Töitä, töitä, töitä. Anneli ei voi olla tekemättä töitä!”Itse hän pelaisi mielellään enemmän golfia ja ottaisi vaimonsakin mukaan.Anneli sanoo, että hän tapaa olla oikeassa paikassa oikeaan paikkaan, ja tapaa myös tarttua tilaisuuteen aikailematta. Sitten hänellä on myös ideoita.”Niitä sinkoilee minun päässäni aamusta iltaan”, hän myöntää.Asuntovälitys tuli mukaan sattumalta. Lillkvistit ostivat pienen asunnon Fuengirolasta ja keksivät sitten ryhtyä vuokraamaan sitä Facebookin kautta, lähinnä suomalaisille, hevospiireistä tutuille asiakkailleen. Kysyntä oli heti valtavaa. Toimintaa laajennettiin kysymällä olisiko muillakin vapaita asuntoja vuokrattavaksi. Lopulta joku kysyi hevostilaa. Siitä se lähti kasvamaan.Nyt toimintaa on jaettu. Lillkvistit myivät vuokraustoiminnan pois ja keskittyivät vain asuntojen myyntivälitykseen. Firman nimi on edelleen, vanhan elämän peruina, Hevosfakta. . Vuosiluvut ja nimetMagnus Lillkvistillä, 75, on ilmiömäinen muisti. Vuosiluvut ja nimet tulevat kuin apteekin hyllyltä.Kun he Annelin kanssa vuonna 1973 tapasivat, Magnus Liillkvist oli töissä ratsastuksenopettajana Ruskeasuolla, Maire Blondyxin johtamalla Keskustallilla.”Olin Kyran ratsastuksenopettajakin siellä”, Magnus Lillkvist huomauttaa. ”Hänellä oli silloin oma hevonen Kasper, ja opetin sille hevoselle laukanvaihdot.”Itse hän kilpaili. Hieno tamma Gracia Maria oli ostettu Schockemöhleltä Keskustallille ja Lillkvist hyppäsi sillä 130-tasoa.”Se oli hieno hevonen, mutta stoppari. Eihän sitä olisi myytykään Suomeen, jos ei siinä jotain vikaa olisi ollut. Ihme kyllä se alkoi menestyä kilpailuissa.”Tai mikä ihme se nyt oli, sillä kuten Anneli muistaa, Maukka voitti käsittämättömän paljon.”Lähes aina.”Se oli erikoista, sillä hän aloitti 16-vuotiaana täysin tyhjästä. Vanhemmat eivät olleet millään lailla kiinnostuneita hevosista, eikä siihen aikaan Pietarsaaressa edes ollut ratsuhevosia. Lillkvist kuitenkin kiinnostui. Hän osti hevoskirjan ja hevosen. Hevonen oli vasta kolmevuotias, sillä Lillkvist ei ollut tullut ajatelleeksi, että hevosilla voisi olla jonkinlainen sopiva aloitusikä. . Kirjaa Lillkvist ei enää muista, mutta joku 1960-luvun alun ruotsinkielinen opus se oli. Hevonen oli Ali. Siitä tuli sekä vaativa B-tason kouluhevonen, 130-hyppääjä, kenttähevonen, että steeplechase-laukkahevonen. Lillkvist innostui ratsastuksesta niin, että pyrki 21-vuotiaana Strömsholmaan opettajakouluun ja valmistui sieltä vuotta myöhemmin vuosikurssinsa priimuksena. Starttasi kouluakin intermediaire-tasolle asti. . Anneli Lillkvist, 71, tyttönimeltään Enkama, on kotoisin Turusta. Hän muutti 1970-luvun alussa opiskelemaan maa- ja metsätieteelliseen Helsinkiin.Annelin elämän hevonen oli arabihevostamma nimeltään Sopernitza (Priboj – Skrzyp), jolla oli hypännyt Kristian Maunula, mutta jonka Lillkvist sitten osti nuorena agrologiopiskelijana itselleen siitostammaksi toimittuaan vuosikausia sen hoitajana, myös Maunuloiden lukuisilla kisamatkoilla.Se astutetiin ensin Caratilla ja sitten Tramplinilla, joka oli terskinarabi kuten tammakin.Sopernitzan astutus Tramplinilla vuonna 1972 oli merkkipaalu 21-vuotiaan Annelin elämässä. Keskustallin ori oli kesällä Hauholla, jossa helsinkiläisratsastajat pitivät kesäisin leirejä. Anneli lastasi tamman tavallisen korkealaitaisen kuorma-auton lavalle peruuttamalla auton ylämäkeen, jotta tamma pääsisi hypähtämään kyytiin vähän helpommin, maiskutti pari kertaa. Tamma lastautui ja sidottiin kiinni lavan laitoihin. Hän ajoi Hauholle.Ja, aivan oikein, Sopernitzan astutuksen hoiti Hauholla kukapa muukaan kuin Magnus Lillkvist.Kahden viikon jälkeen Anneli ja Magnus kihlautuivat.Molemmista Sopernitzan jälkeläisestä tuli Magnus Lillkvistin kilpahevosia. Vieläpä melkoisen hyviä sellaisia, 140–150-tason hyppääjiä, vaikka lähes ponikokoisia olivatkin. Golden Dream itse asiassa oli ponikokoa, vain 147 senttiä säältä. Silver Dream oli pari senttiä korkeampi, toimi ratsujalostuksessa ja sai 88 jälkeläistä.Keskustallilta Lillkvistien tie kulkeutui Laukkoon, jonne Strömsholmasta vuonna 1969 valmistunut Magnus Lillkvist pestattiin ratsuttajaksi. Hän teki työtä yhdessä Christopher Wegeliuksen kanssa, Aki Ylänne toimi tallimestarina. Pesti kesti viisi vuotta, vuodet 1975–1980. . Laukosta käsin hän voitti suomenmestaruuden irlannintuontitamma Main Attractionilla, kaksi halli-SM:ää ja saavutti monia kansainvälisiä sijoituksia 160-luokkiin asti. Parhaisiin saavutuksiin kuuluvat kakkostilat Falsterbon Derbyssä ja Varsovan GP:ssä.Trigger Hillillä ratsasti Lillkvistin lisäksi myös Wegelius.”Mä olisin siellä varmaan vieläkin, jos ei Juhani Lagerstam olisi vaihtanut kasvatussuuntaa ravureihin. Hän kyllä kysyi minultakin, että lähtisinkö opettelemaan ravihevostreenaamista USA:han, mutta en innostunut ideasta”, hän muistelee. ”Se ei ollut mun ala.” .Se ei ollut mun alaMagnus Lillkvist ei lähtenyt ravurivalmentajan oppiin USA:an, ja siihen loppui pesti Laukossa. . Annelin kotieläintieteen opinnot olivat loppusuoralla Helsingin yliopistolla Viikissä ja erikoistuminenkin ravintotieteisiin tapahtunut, kun hän ryhtyi pohtimaan hevosten ruokintakirjaa. Agronomi hän ei ole, vaan maa- ja metsätaloustieteiden maisteri. Toinen pääaine oli ravintokemia, johon kuului approbaturit kemiasta ja mikrobiologiasta.Hevosten ruokintakirja oli jotakin aivan uutta. Siinä käytiin läpi kaikki ravintoaineet, joita hevoselle voi syöttää.Pariskunta muutti Magnuksen kotikaupunkiin Pietarsaareen, Larsmoon. Anneli lähti sinne vähän vastahakoisesti, mutta kyllä se onnistunut idea oli.He perustivat firman Pietarsaaren ratsu-urheilu, Jakobstads ridsport, joka toi ratsuhevosia Ruotsista. Kaupat olivat enimmäkseen toimeksiantoja asiakkailta.”Asiakas sanoi, että mä haluan tämmösen ja tämmösen hevosen, ja me etsittiin sitten sellainen”, Magnus sanoo. . He kävivät katsomassa hevosia yhdessä ja välillä taidettiin esiintyä harrastelijamaisempina mitä oltiinkaan. ”Tyyliin, rouva tässä tarvitsisi uutta harrastehevosta”, Anneli muistelee.Heillä oli ”salainen ase”. He saivat käsiinsä Ruotsin ykkös-ratsastuslehden Ridsportin kolme-neljä päivää ennen sen ilmestymistä ja soittelivat mielenkiintoiset myytävät läpi. Muutaman kerran myyjät ihmettelivät ostajia, kun myynti-ilmoituskaan ei ollut vielä ilmestynyt.”Se Ridsport oli aivan ratkaiseva”, Magnus myöntää.Ruotsista löytyi valtavasti hyviä hevosia. Hevosia tuli sieltä Suomeen satoja. Pia Dahlmanin, nykyisen Hallmanin, SM- ja PM-tykki Paloma II (Colombo – Błyszcz), oli esimerkiksi yksi.Black Horse -nimen alla kasvatettiin. Nimi oli käytössä jo Juhani Lagerstamin aikoina, sillä Fireball, kilpailunimeltään Black Horse Fireball (Sir Herbert – Richard Louis), oli hänen kasvattinsa.Black Horse Turbolla (Utrillo – Jovial) hypättiin 150-luokkia. Se tuli Suomeen kuusivuotiaana.Black Horse Scandica (Voltaire – Ceylon) voitti kyvyt esiin -finaalin ja laatuarvostelun. . Lillkvistit myivät myös varusteita. Parhaimmillaan heillä oli Stubbenin Suomen edustus ja hevostarvikkeita tuotiin Suomeen kaikkialta maailmasta, Taiwanista asti.Sitä ruotsalaismyyjät varmasti ihmettelivät, että niin harmittomia ”ensimmäisen hevosensa harrastajaostelijoita” kuin Lillkvistit aina välillä olivatkin olevinaan, he olivat usein liikenteessä varsinaisella kolonnalla. Kun iso hevosauto kaartoi katselemaan myytävää ruotsalaishevosta, siinä saattoi olla jo viisi aikaisemmista paikoista ostettua hevosta, jackrusselin pentupesue, ja auton perässä vielä traileri, joka oli lastattu täyteen hevostarvikkeita. Anneli muistaa aina sen päivän, kun he yöpyivät esteratsastaja Lindelöweillä, ja joutuivat purkamaan hevosten tieltä pihamaalle koko sen kertaisen saaliinsa isäntien katsellessa vieressä.”Kyllä siinä jonkin aikaa meni ja röykkiö oli melkoinen.” .Ruokinnalla tuloksiinRuokinnalla tuloksiin -kirjasta on otettu niin monta painosta, ettei Lillkvist edes muista lukumäärää.Painoksia on ainakin neljä. Tuleeko vitonen ja mitä siinä olisi?”Ei. En mä enää tiedä ruokinnasta. Mutta varmaan siinä olisi jotain probiooteista, prebiooteista ja vastaavista!”.Ruokinnalla tuloksiinRuokinnalla tuloksiin pääsivät myös Lillkvistit. Ensin olivat rehut, sitten kirja, mikäli Anneli Lillkvist muistaa oikein. Hän alkoi vähitellen suunnitella omaa hevosrehumerkkiä, nimeltään Black Horse, kuten heidän kasvattajanimensä.Se oli jotakin uutta. Suomessa oli siihen aikaan yksi valmisrehumerkki, Tallimestari, mutta pääasiassa noihin aikoihin syötettiin heinää ja kauraa.Aivan 1970-luvun lopulla Lillkvistit päättivät löytää paikan, jossa olisi kaikki samassa paikassa. Työpaikka, koti, talli ja kesäasunto. Se löytyi Pietarsaaren Larsmosta, aviomies Magnus Lillkvistin synnyinkunnailta.Siellä sitten istuttiin vuonna 1980 iltaa pietarsaarelaisyhtiö Valioravinnon johtajien kanssa. Tuli puheeksi hevosrehujen tekeminen. Seuraavana päivänä Anneli Lillkvist palkattiin yritykseen.”Menin kynän ja paperin kanssa miettimään, mitä hevoset voisivat tarvita. Sain vapaat kädet tekemiseen.” . Ensimmäinen oli Black Horse Kilparehu. Siinä oli vitamiinit, hivenaineet ja puhtaita aminohappoja mahdollisimman imeytyvässä muodossa, lusernia, kaurajauhoa ja melassia. Määriä ja annostelusuosituksia oli haasteellista laskea, sillä sellaisia ei oikeastaan ollut kukaan aiemmin laatinut, eikä internetiä ollut vielä olemassakaan.Rehuja alkoi heti mennä hyvin. Myös Ruotsissa. Lillkvistiä itseäänkin hämmästyttää, miten kaikki lähti sujumaan.Suhtautuminen sekä ratsastus- että ravipuolella oli hyvää. Lillkvist arvelee syynä olleen sen, että Suomen Ravivalmentajat kustansivat ensimmäisen Ruokinnalla tuloksiin -kirjan, jota hän alkoi kirjoittaa jo Laukon vuosina.”Ehkä kukaan muu ei vain ollut tullut ajatelleeksi sellaisia tuotteita.”Hämmästytti jo silloin. Hän muistaa yhä päivän, kun hänet oli tilattu pitämään luento Solvallassa ravivalmennuksen huipuille, ilman kunnollista ruotsin kielen taitoa. Hyvin se meni, jännittämisestä huolimatta, sillä myynti jatkui hyvänä.Rehu tehtiin käsipelillä Valioravinnon myllyillä, mikä rajoitti määriä. Kun Valioravinnon kiinnostus rehuihin hiipui, osti pariskunta yrityksen itselleen ja perusti Hevosfaktan. Vuosi oli 1985.Linimentin tunsivat muutkin suomalaiset kuin hevosihmiset. Se tuli valmiina sekoituksena Ruotsista ja ainesosina oli eukalyptusta, kamferia ja eteerisiä öljyjä isopropanol-alkoholissa. Linimentti oli suoranainen jättimenestys, jota myös ihmisurheilijat ostivat, vaikka se eläimille olikin tarkoitettu. ’Hevoslinimentti’-nimi jäi elämään.Seuraavaksi he ryhtyivät suunnittelemaan hivenaine- ja vitamiinilisiä.Toiminta paisui nopeasti niin suureksi, että hevosrehut siirrettiin Biokasvu-nimiselle yhtiölle.”Perusseokset tehtiin itse, lähetettiin raaka-aineet heille granuloitavaksi.”Kun Lillkvistit muuttivat Espanjaan Black Horse -rehut ja tuotteet siirtyivät Biofarm-yhtiölle.

Lillkvistit ennen ja jälkeen Espanjan - kauppa se on, joka kannattaa

Aiheeseen liittyvää