Maailma muuttui, hevoset eivät – 88 vuotta ratsastanut Hildur Hagelberg täyttää 93 vuotta

Jutuntekopäiväksi on sovittu Hildur Hagelbergin viikottainen ratsastuspäivä, tai itse asiassa ylimääräinen kerta."Että sellainen hyöty oli heti tästä jutusta, että pääsen tänään hevosen selkään", Hagelberg toteaa tyytyväisenä. Sitten hän kaataa kuppiin kahvia ja kehottaa ottamaan ensin "suolukkaa", ruisleipää ja lohta.Ensin katsotaan valokuvat ja muistellaan.Valokuva-albumit ovat erityisen hyvin kootut, sillä nimet ja päivämäärät ovat kaikki ylhäällä, ja kuvia on miltei 90 vuoden takaa. Yhdessä niistä Hagelbergin isä Emil Kiiskinen pitelee hevosta vähän totisena, arvokkaasti. Se on ollut suuri hetki, kun tilanne on ikuistettu oikein kameran kanssa.Ne ovat huikea aikamatka, sillä Hildur Hagelberg täyttää keskiviikkona 23. päivä heinäkuuta 93 vuotta.Lähes kaikki on 93 vuoden aikana muuttunut enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Hildur Hagelbergin elinaikana otettiin käyttöön antibiootit, keksittiin tietokone, luotiin internet, otettiin käyttöön ydinenergia, löydettiin DNA...Hänen synnyinkotinsa sijaitsi Pielisjärven kunnassa Lamminkylässä. Lieksan kirkonkylän ja vähän myöhemmin kauppalan muuttumista kaupungiksi vuonna 1973 saatiin vielä odottaa.Vuonna 1932 Lamminkylässä harvoilla oli sähköä kodissaan, Kiiskisillä ei ollut."Meille tuli sähkö, kun isä palkattiin kanttorille töihin juuri ennen sotaa vuonna 1939. Siellä oli myös kylän puhelin, jolla saattoi käydä soittamassa." Jos siis tunsi jonkun, jolla oli myös puhelin, jotta pystyi hänelle soittamaan. Puhelimia oli kanttorilan lisäksi vain koululla ja pappilassa.Kun radio tuli taloon, se oli seutukunnan ainoa. Ja sitä kokoonnuttiin kuuntelemaan isolla porukalla. Hevosen rooli oli oleellinen. Kaikki tehtiin hevosella. Ilman hevosta ei kukaan liikkunut mihinkään. Kirkonkylässä oli pitkät puomit, joihin hevoset sidottiin kiinni, kun siellä käytiin. Silloin harvoin kun käytiin, sillä siihen aikaan elettiin omavaraistaloudessa. Kaupasta haettiin suolaa ja sokeria. "Jos tuli sairastapaus, valjastettiin talon hevonen, paras juoksija, ja lähdettiin kiireesti ajamaan lääkäriin."Traktoreita ei Hagelbergin lapsuudessa ollut."Armeijan kulkuneuvot sodan aikana olivat ensimmäiset moottorivehkeet mitä minä elämässäni olen nähnyt."Emil Kiiskinen oli kaikkien arvostama hevosmies, pienikokoinen ja sitkeä mies, joka tiesi miten hevosen kanssa ollaan. Hän teki pitkää päivää savotassa talvisin ja pellolla kesäisin, ja lisäksi kengitti kylän hevosia ja teurasti eläimiä.Kiiskinen oli lempeä eläimille."Isä otti talvella vanhan täkinreuhkan, ei silloin hevosilla loimia ollut, mukaan metsään ja neuvoi muitakin, että hikinen hevonen kannattaa sillä peittää kun pidetään pakkasella taukoa puunajossa."Tällä melko pitkällä aloituksella oli tarkoitus havainnollistaa kahta asiaa: sitä, miten pitkä aika 93 vuotta on, kun se on sattunut tälle aikajaksolle. Mutta myös sitä, että yksi on pysynyt aivan samana: hevonen. Jos oppi käsittelemään hevosia 90 vuotta sitten, ne opit ovat täysimääräisinä käytössä yhä. Kun lasketaan, että Hagelberg aloitti ratsastamisen 5-vuotiaana, ratsastusvuosia hänelle on kertynyt jo 88. Kyllä siinä ajassa oppii ymmärtämään lajia ja hevosia.Hagelberg sanoo itse, että maailmassa kaikki on muuttunut niin paljon, että perässä on ollut pysymistä, mutta hevosen kanssa asiat edelleen toimivat, kunhan se ymmärtää, mitä siltä pyydetään. Vaikka hevosia oli ennen sotaa maalla kaikilla, ratsastaminen oli sen sijaan harvinaisempaa. Varsinkin täällä päin Suomea. Kun ratsuhevoset tulivat täydellä teholla kuvioihin, ne syrjäyttivät kaiken muun Hagelbergin elämässä. Ratsastamisessa oli sitä jotakin. Siitä elämän keskipiste.Vaikka Hagelberg, alun alkaen nimeltään Hildur Kiiskinen, olikin 1950-luvulla rantavalvojana ja vähän myöhemmin liittyi naisvoimistelijoihinkin, ensimmäinen aviomies kun oli pohjoismaiden paras uimahyppääjä Ossi Kykyri, ratsastaminen meni ohi kaikesta.1960-luvulla nimi vaihtui avioliiton myötä Jämingiksi.Kolmas liitto oli pisin. Hagelberg oli pitkään tanssimuusikkona ammattinsa tehneen puolisonsa omaishoitajana. Aviomies, Hagelberg, menehtyi neljä vuotta sitten. Kaikki aviomiehet ovat saaneet ymmärtää asioiden tärkeysjärjestyksen. . HevosiaHevosia, hevosia, hevosia. Ja miten vanhoissa valokuvissa näyttää aina paistaneen aurinko?Kaikki paikalliset suuruudet tulevat vastaan albumien sivuilla. Omia työhevosia. Sotilashenkilöitä prikaatilta. Hevosenomistajia. Kilpailuja. Leena Valtanen avaa jonkin SRL:n tilaisuuden. Jukka Martikainenkin istuu ryhdikkäänä Lerkkanan satulassa.Vastaan tulee jopa kettu, nimeltään Kuku, joka Hagelbergillä oli kauan sitten lemmikkinä neljän vuoden ajan. Siihen aikaan villieläimiä sai ottaa kotiinsa, jos niin halusi. Tämä oli löytynyt orpopentuna ja kesyyntyi aivan täysin. Koko oppi kulkemaan hihnassa ja täysin sisäsiistiksi. Se seurasi metsässä vapaanakin, esimerkiksi marjastaessa. Kerran se kuitenkin karkasi ja tapasi kohtalonsa ketunraudoissa.Omia hevosia ei aina ole ollut, mutta ratsastuksenopettajana toimiessaan hän on ratsastanut työpaikkansa hevosilla ja kilpaillutkin niillä. Hagelberg on koko elämänsä tehnyt kahta työtä. Ratsastuskamppeet kulkivat mukana Maamittauslaitokseen ja vaihdettiin päälle, kun sieltä joka ilta töiden jälkeen mentiin linja-autolla toiseen työhän ratsastusseuralle.Hldurin lempirotu on arabi."Se herkkyys, liike ja keveys", hän makustelee.1960-luvun lopulla hän ratsasti arabiristeytysruuna Junakilla (El Favory - Komet), joka tuotiin Puolasta Suomeen vuonna 1965. Hevonen oli raju ja vaikea, sopimaton tuntikäyttöön, joten Hagelberg osti sen oman opettajansa Pentti Sainion vinkistä itselleen. Hevoselle kävi huonosti, kun tamma potkaisi siltä jalan poikki.. Marja Roschierin rautias GP-ratsu Herzog oli yksi hienoimmista. Se tuli Kajaaniin talliin vuodeksi, mutta ei kestänyt kovaa käyttöä.Puolalainen Apacz ja monta hienoa suomenhevosta. Viimeisimpänä Jesmanta eli Manta (Jeppana - Jessimo), joka oli pienelle ja sirolle Hagelbergille pienhevosena täydellisen kokoinenkin, mutta jouduttiin lopettamaan kaksi vuotta sitten. Se olisi täyttänyt viime vuonna jo 30.Vanhuuden vaivat ovat kiertäneet Hagelbergia, mutta eivät täysin. Fibromyalgia on sairautena ikävimmästä päästä, sillä estää saunomisen, näkö ja kuulo ovat huonot.Kun on juotu kahvit, syöty suolaiset ja makeat ja katsottu valokuva-albumit, on aika vaihtaa ratsastuskamppeet päälle, etsiä kypärä ja raippa ja ottaa mukaan kuivahtaneet leivät, jotka säästetään tallin hevosille. Sokeria otetaan taskuun muutama pala.Vauhdin Aatos eli Aatu (Auraus - K.K. Kössi) on tuttu hevonen. Se löytyy Kajaanin ratsastusseuran tallilta Kuluntalahdesta, Kajaanin raviradan vierestä..Kajaanin ratsastusseuran talli"Minä puhun seurasta kuin omastani. Olen ainut elossa oleva perustajajäsen", Hagelberg tuumaa. Hagelberg oli mukana perustamassa seuraa vuonna 1965, ainoana naisena. Siihen aikaan hänen nimensä oli Jäminki. Hankkeen puuhamiehinä olivat Pentti Sainio ja Heikki Tammisalo. Muut perustajajäsenet olivat kaikki miehiä.Aiemmin laji oli toden totta erilainen. Kun sotilaslajista lähdettiin pikkuhiljaa tekemään siviililajia, kokeiltiin kaikenlaista. Hagelberg kertoo, että kouluratsastuskilpailuissakin piti yhteen aikaan hypätä yksi este mennen-tullen. Jotain sillä testattiin. Tosin välillä hevonen hyppäsi sitten myös valkoistenkin aitojen yli, jos kuvitteli, että estekoe tulikin nyt tähän kohtaan.Siihen aikaan ei ratsuja katukuvassa paljoa näkynyt. Ensimmäiset viisi käytiin seuralle ostamassa Puolasta.SRL:nkin puheenjohtajana ollut Leena Valtanen on pitkäaikaisin seuran puheenjohtaja 20 vuoden urallaan vuosina 1984-2004.Ratsastuskoulu vaihtoi paikkaa pariinkin otteeseen vuosien aikana. Vuonna 1985 siirryttiin nykyiselle paikalle Kuluntalahteen. Vuosina 1988-1992 tallia veti kilparatsastajana tunnettu Tarja Patrikainen. Sen jälkeen talli oli pitkään Soile Lappalaisella, 1990-luvun alusta 30 vuotta eteenpäin, mutta vuonna 2021 Lappalainen väsyi kokopäivähevoshommiin, myi yrityksen Asta Ohlbäckille ja otti päivätyön ikäihmisten kotihoitajana muualta. "Nyt on ollut sellaisiakin kuin kesälomia", Lappalainen sanoo. Hän kuitenkin edelleen valmentaa ja toimii SRL:n tallineuvojanakin, välillä koulutuomarinakin.Vuonna 2024 Ohlbäck myi yrityksen edelleen Salla ja Anssi Mustoselle, jotka pitävät sitä tällä hetkellä..PedagogiElämänuransa ratsastuspedagogina tehnyt Hagelberg oli opetellut ratsastamaan pikkutyttönä yksin kotona, paljain jaloin, lehmälauman keskellä. Ratsastuksenopettajakortin hän sai Kainuun prikaatin komentajalta T. Olavi Lehdeltä joskus 1960-luvulla. Se oli siihen aikaan enemmän kuin virallinen paperi ja se ilmoitettiin sitten Ratsastajainliittoon. Hagelberg hoiti viestinvaihdon sinne suuntaan.Kun hän sitten virallisesti pätevöityi ratsastuksenopettajaksi 1990-luvulla, hän kävi tenttimässä Ypäjällä."Esteosuus ei onnistunut", Hagelberg muistaa. Hän joutui käyttämään yhtä Siittolanmäen oritallin hevosista, jonka kanssa Hagelberg muistaa ettei hän pärjännyt sen kanssa yhtään."Vaikka olin hopeamerkkiradan maksimikorkeudessa (110 cm) ongelmitta vuonna 1971 ratsastanut ja merkin saanut. Se hevonen ei kyllä kuunnellut ratsastajaa yhtään."Soile Lappalaisen Hagelberg on tuntenut lapsesta asti, opettanutkin häntä 9-vuotiaasta lähtien.Hagelberg on kouluratsastaja. Se on paras laji. Ja se onnistuu tietyin edellytyksin."Hevosen on oltava kuulolla ja halukas siihen hommaan. Tuo asia korostuu nimenomaan kouluratsastuksessa", Hagelberg tuumaa.. KajaaniVuonna 1932 syntynyt Hagelberg saapui Kajaaniin avioliiton myötä 1960-luvun taitteessa. Välimatkaa ei ole kahtasataa kilometriäkään, mutta ihmiset ovat aivan erilaisia. Hagelberg sai sen aikoinaan huomata, sillä halusi halata ihmisiä paikassa, jossa sellaiseen ei ollut totuttu.Mutta kyllä siihen totuttiin. "En minä ole sitä halaamista nimittäin lopettanut."Nyt hän on tottunut Kajaaniin, ei halua sieltä enää pois. Oma kerrostalokaksio on somasti sisustettu ja täynnä muistoja. Kirjoja on koko seinällinen. Ja pihalla Hagelbergin pieninä taimina istuttamat syreenit ovat isoja ja koivut korkeampia kuin kolmikerroksinen kerrostalo. Makuuhuoneen oven päälle kiinnitettyjä ratsastuskilpailurusetteja Hagelberg vähän nolostelee."Yks ystävä halusi ne siihen kiinnittää. En kehdannut pistää vastaankaan", hän naurahtaa. . RatsastustuntiKajaanin ratsastusseuran iso kenttä on heinäkuun auringon porotuksessa hieman päässyt kuivahtamaan, mutta pöly ei Hagelbergia häiritse. Hän säteilee iloa ja onnea. Hagelberg kipuaa satulaan korokkeelta, ottaa alkukäynnit ja sitten kevyet ravit.Heti huomaa, että on ratsastettu ennenkin. Ja paljon. Hagelberg istuu varmanoloisena satulassa."Ei se taito mihinkään katoa, jos se kerran on ollut", Lappalainenkin sanoo.Laukkaamaan Lappalainen ei Hagelbergiä kuitenkaan enää päästä."Hilsu ei todellakaan saa pudota satulasta. Siltähän katkeaa kaikki luut", Lappalainen huudahtaa."Juu, ilman muuta", Hagelberg myöntelee, hieman ajatuksissaan. Muutama ratsastustunti taaksepäin Lappalainen oli sanonut oppilaalleen, että älä laukkaa."Minä kuulin, että laukkaa! Ja minä laukkasin!"Sitten he toteavat molemmat yhdessä, että saappaat jalassa olisi toisaalta komea tapa lähteä muihin ulottuvuuksiin.Vähän niin kuin noin 60 vuotta sitten, kun Hagelberg oli Kajaanin prikaatilla ajautunut arabihevosensa selässä aivan väärään paikkaan. Hän kuuli varuskunnan ämyristä tiukan kuulutuksen: "Nainen valkoisen hevosen selässä, olette miinakentällä."Jotenkin sieltä yhtenä kappaleena onneksi pois päästiin.Ratsastustunti on ohi. Se oli yhtä ihana kuin aina."Kyllä minä käyntiäkin voin mennä. Kunhan jotain. Että saa nuo nikamat järjestykseen."Ensi kerralle Hagelbergillä on kuitenkin idea."Otat Soile vetohevosen, niin lähdetään maastoon!"

Maailma muuttui, hevoset eivät – 88 vuotta ratsastanut Hildur Hagelberg täyttää 93 vuotta

Aiheeseen liittyvää