Mitalimies Arvi

Ihmiskunnalla kestää vielä hetken opetellaelämään sosiaalisen median kanssa ja vihapostaaminen on vain oire siirtymävaiheen kipuilusta.Arvi Martikainen.Myyntipöydällä ei sen sijaan kauaa nokka tuhissut, kaikki menivät. Tai siis tuhisi kyllä, päivät olivat pitkiä. Joskus meni 12 tuntiakin putkeen, mutta kaikki aina myytiin.Tästä on jo aikaa, eikä Arvi ”Korumies” Martikaista saa enää innostumaan korujen valmistuksesta, ei edes tilaustyöstä.”Ei ole enää aikaa tollasiin”, hän nauraa. ”Tällä hetkellä täytyy hoitaa ykkösprioriteetit, koulu ja ratsastus.”Tekovälineet ovat kyllä vielä olemassa, ja taito tallella myös, hän arvelee. ”Mutta se lähtisi helposti kyllä liian kovalle laukalle se homma.”Martikainen sanoo, että korujen tekemisestä oli kyllä monenlaista hyötyä. Hän sai rahaa paremmin kuin naapureille lumitöitä tekemällä, mitä hän myös yritti. Mutta hän oppi myös, miten maailma toimii. Se, että mitään ei saa ilmaiseksi, oli hyödyllinen oppi.Ikää Martikaisella ei ole paljoa vieläkään, vasta 16 vuotta. Niinpä onkin uskomatonta, että Korumiehen alkuajoista on jo kuusi vuotta. Kaikki me muistamme pienen ja pyöreän pojan, joka tuntui olevan syntynyt myymään. Hän kertoi tuolloin haluavansa oman hevosen ja korujen myynti oli se tapa, jolla unelma toteutettaisiin. Hän myi korviksia viitosella pari ja 12 eurolla kolme paria. Kauppa kävi.Martikainen oli lainannut äidiltään 250 euroa pääomalainaa, jolla oli ostanut tarvikkeet. Myyjäisten jälkeen hän maksoi lainan pois ja osti taas saman verran tarvikkeita. Bisnes lähti pyörimään.Musta, ärhäkkä lippis erotti Martikaisen joukosta, sen verran erikoinen näky hän sen kanssa oli.”Joo, lippis oli siisti ja kyllä mä tiesin, että se toimisi. Se lippis oli mun brändicap, ostin sen ekoista korumyyjäisistä kotikylässä Pukkilassa, sellasessa kirpputorityyppisessä tapahtumassa, jossa oli muitakin myyjiä.”Tänä päivänä lippis on yhä tallella. Se on jo kulunut ja tarvitsisi Martikaisen mukaan lasivitriinin. Päähänkään se ei enää mahdu, mutta hän ottaa sen aina mukaansa, kun käy puhumassa esimerkiksi koulukiusaamisesta.Vuoden sisällä rahat hevosenostoon olivat kasassa. Kymmenvuotiaan elämäEi kymmenvuotiaan Arvin elämä pelkkää juhlaa ollut, ei sinne päinkään.Hän oli päässyt kokeilemaan ratsastusta, kun hänen äitinsä Taijan yritys piti ensiapukoulutusta jollakin tallilla.Hevosen selkään nouseminen oli kerrasta poikki -kokemus. Siihen päättyi hevoseton elämä.”Mä tiesin jo sillä ekalla kerralla, että mä kuulun hevosten joukkoon.”Pieni poika puhkui intoa, mutta niin oudolta kuin se kuulostaakin, yhä on ihmisiä, joiden mielestä pojat eivät ratsasta.Tästä, että kyllä pojat nyt vaan ratsastavat, Arvi Martikainen nykyään tunnettuna somevaikuttajana mielellään puhuu. Aloittaessaan hevosharrastuksen Arvi oli koulukiusattu. Hevoset eivät ainakaan auttaneet asiassa. Jossain vaiheessa hänellä ei ollut kavereita lainkaan, mikä on varhaisteinin mielestä pahempi kuin mikään muu asia. Ei silloin mieti ja analysoi, miksi joitakin ihmisiä kiusataan. Ei silloin tajua, että syyksi riittää, että he erottuvat massasta, ja että massasta erottuminen ahdistaa tavallisempia tallaajia. Ei jaksa aina muistaa mieltää ihmistä laumaeläimeksi, jota loppumattomasti kiinnostaa oman itsen vertaaminen muihin ihmisiin ja muiden ihmisten tekemiset ylipäätään, ehkä sitä enemmän, mitä epävarmempi on itse.”Milloin joku toi meetvurstipötkön pulpetille koulussa, milloin joku haukkui luuseriksi ja läskiksi, josta ei koskaan tule mitään”, Martikainen muistelee. Sekin on outoa, että koskaan ei ihminen näköjään ole myöskään liian vanha kiusaamaan. Martikainen muistaa eräänkin tytön, jonka kanssa kävi yhdessä samassa ratsastuskoulussa, kunnes tämän isä kielsi ystävyyden ”ratsastavan homon” kanssa.Jos hän tapaisi kymmenvuotiaan itsensä nyt, hän sanoisi: ”Hyvä Arvi, muista jaksaa, älä ikinä anna periksi. Vaikka tuntuu, että asiat ei edisty, jatka. Niin kauan, kunnes työ palkitaan.” Ja tuo ohje kattaa sekä ratsastuksen että yleensä nuoren ihmisen ja lapsen elämän.Kyllä hän teki asioille jotakin jo silloin. Hän oli kymmenvuotiaana hyvin kiltti, mutta äärimmäisen toimelias. Usein hän toimi ennen kuin ajatteli, kuten äiti pojan kiteyttää. Väkivalta ei Martikaisen mukaan ole koskaan ollut ratkaisu mihinkään, mutta asioita voi yrittää selvittää puhumalla.”Menin kerran sitten välkällä puhumaan kahdelle pahimmalle kiusaajalle. Selitin heille ihan avoimesti, kerroin tosi suoraan, miltä se tuntui. Että jatkuva syrjiminen ja kiusaaminen pilaavat mun elämän ja tuntuvat ihan tosi tosi kauhealta.”Suora puhe oli ratkaisu, joka toimi.”He kuuntelivat, eivät sanoneet mitään, mutta heidän kohdalla kiusaaminen loppui siihen päivään.”Tänä päivänä Martikainen sanoo antaneensa anteeksi, mutta tekemisissä näiden henkilöiden kanssa hän ei halua olla. ”Miksi olisin? Mulla on ihan oikeitakin kavereita.” SomejulkisuusNuorison lisärasitteena tänä päivänä ovat paineet sosiaalisessa mediassa, sillä kaikkien ”pitäisi” olla somejulkkiksia. Arvi Martikainen on ottanut somen haltuun. Hän jos joku on somejulkkis, tai ihan vaan lyhyesti julkkis.Ei ole lehteä, joka ei olisi kertonut ”pienen, pullean omasta hevosesta haaveilevan pojan tarinaa”.Heinäkuussa 2021 nettijuttu hänestä kerää tuossa tuokiossa hämmästyttävän määrän katselukertoja ja tykkäyksiä. Korumiehellä on vissi ja laaja fanijoukkonsa.Somejulkisuudesta Martikainen sanoo, että se on tarjolla kaikille, joilla on jotakin annettavaa muille. Siinä on somesuosion salaisuus, jota kaikki eivät oivalla. Somejulkisuudella on tosin myös varjopuolensa, ja kannattaa miettiä, tarvitseeko julkisuutta niin paljon, että kestää myös sen kaiken negatiivisuuden, mikä vääjäämättä tulee samassa paketissa.”Susta tykätään, joo, mutta se synnyttää myös tietyn määrän vihaviestejä. Ne vaan jostain syystä kuuluvat asiaan. Ja mitä muhun tulee, en enää lue niitä, enkä keskity niihin. Vihakommentteihin on turha kiinnittää huomiota ja antaa energiaa, koska se on – turhaa. Ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Opin jo aika kauan sitten ajattelemaan, että jos joku haluaa käyttää aikaansa kirjoittamiseen musta inhottavia asioita anonyyminä nettiin, niin minkä mä sille voin. Kateellisia ihmisiä on joka asiaan.”Martikainen tuumaa, että ihmiskunnalla kestää vielä hetken opetella elämään sosiaalisen median kanssa ja vihapostaaminen on vain oire siirtymävaiheen kipuilusta.Somella on myös valtava voima, sen Martikainen on huomannut.”Mulle siitä on myös ollut äärettömän suuri hyöty.”Paljon ovia on auennut, ja on Martikainen niistä osannut myös kulkea kulkiessaan polkuaan kohti hevosihmisen elämää.Viime talvena äiti empi ennen kun päästi ysiluokkalaisen kahden hevosen kanssa kolmeksi kuukaudeksi harjoittelemaan Elmo Jankarin ja Sanna Siltakorven tallille, ja käymään samalla koulua etänä. Pelko oli turha, sillä Arvi oli jo päättänyt ottaa koulun vakavasti. Hän oli päättänyt ratsastaa, tehdä tallitöitä ja pitää hauskaa, mutta siten, että ykkösenä tulisi koulu.”Mä olin jo yläasteen alkuvaiheessa jo tajunnut, että on löydettävä sellainen ammatti, että pystyn maksamaan nämä hevoshommat tulevaisuudessa. Se vaatii, että pääsen opiskelemaan joko oikikseen, lääkikseen tai kauppakorkeaan Helsingissä. Mihin niistä, sitä en vielä tiedä.”Hän nosti keskiarvon 9,4:een. ”Ihan sillä, että rupesin kuuntelemaan tunneilla. Huomasin nopeasti, että aina kun yhtään jaksoin panostaa, sain vähintään kiitettävän, usein kympin.”Lukio on jo selvillä, se on Mäkelänrinne. KenttäkilpailuKenttäkilpailu tuli ohjelmaan vähän varkain, parisen vuotta sitten. Sitä ennen hän haaveili enemmänkin esteratsastuksesta. Kenttäkilpaileminen tuli jäädäkseen.Nyt helpon tason (100–110 cm) kenttästartteja on takana neljä ja neljäs niistä toi junioreiden SM-kullan viime viikonloppuna.”Ypäjä, Kerava, Lempäälä ja SM:t”, hän luettelee.SM-kisat, joissa oli tarkoitus ”hakea vain kokemusta”, alkoivat hyvin. Martikainen oli koulukokeen jälkeen kakkosena ja piti saman sijan estekokeessa, joka on lyhyessä kenttäluokassa keskimmäinen luokka. Kisat myös päättyivät hyvin, sillä Martikainen voitti SM-kullan, mutta eivät ne helpot olleet. Mitä todennäköisemmältä voitto alkoi näyttää, sitä vaikeammalta tuntui keskittyä itse tekemiseen ja lakata peilaamasta itseään muihin. Martikainen selvitti paineet ottamalla ennen kutakin osakoetta puhelun henkisen valmentajansa Sanna Ekin kanssa.Ek osasi neuvoa pojan takaisin keskittyneeseen tilaan, jossa ei mietitä muiden tekemisiä eikä mahdollisia mielipiteitä.Toiseksi viimeisessä osakokeessa hevonen Sessa liukastui niin, että sen lonkka käväisi maassa. Martikainen menetti ensin yhden jalustimen, sitten toisen, mutta ratsasti rataesteillä maaliin ilman kumpaakaan.”Siitä annan just Sannalle kreditit, että ajattelin siinä kohdassa, että nyt ei keskitytä mihinkään jalustimiin, vaan viedään tää suoritus vaan loppuun!”Jutuntekopäivänä ollaan mitalikahveilla pienellä tallilla Pukkilassa. Isovanhemmat ja joukko ystäviä ja paikallisia ovat tulleet käymään. Martikainen näyttää kannettavalta maastorataa Lempäälässä. Syödään mansikkakakkua.Mikä siinä kenttäkilpailemisessa niin viehättää?”Kävin kaverin kanssa kokeilemassa ja se tuntui heti mageelta”, Martikainen vastaa. Ja jatkaa aikuismaisemmin: ”Lajin monipuolisuus myös miellyttää.”Hevosmiesten lajihan se on, kenttäkilpailu.Martikainen tuumaa, että toisin kuin rataesteissä ja koulussa, tässä lajissa ylikallista hevosta ei tarvita. Tavallisella, terveellä ja hyväkuntoisella hevosella pääsee lajissa jo hyvin alkuun.Ratsastus sinänsä on laji, jossa tunteella ja fiiliksellä on yllättävän suuri merkitys. Ei niin, etteikö tarvittaisi ihan puhdasta taitoa ja osaamista, mutta hevosen lukeminen ja sen ymmärtäminen lajinsa edustajana on lajin keskiössä. Ilman hevosenlukutaitoa mistään ei pidemmän päälle tule mitään. Hevosen lukemista oppii vain viettämällä niiden kanssa mahdollisimman paljon aikaa.Kuten Arvi Martikainen Facebookissaan sanoo: ”Vuosien aikana olen oppinut, että loppupeleissä kaikki mitä teen hevosten kanssa pohjautuu siihen, miten hyvin osaan lukea hevosen tunnetilaa. Tää on tosi fiilispohjainen laji loppupeleissä. Hevosta ei koskaan saisi pakottaa mihinkään, vaan sun pitäisi saada hevonen itse haluamaan. Sitä varten taas sun tulee osata lukea sun hevosen fiilistä, jolloin voit omalla käytökselläsi tehdä tilanteen hevoselle miellyttäväksi. Sä olet kuitenkin sen isäntä, johon hevosen kuuluu voida luottaa ja se saa kysyä: ’Ok, tämä siis ihan kiva juttu vai?’ Tälläisen yhteyden saat viettämällä hevosesi kanssa aikaa.”HevonenHevonen, iso ja sporttinen KWPN-tamma I. Termie (Den Ham Blue R – Voltaire) eli Sessa, on sellainen vähän tavallista parempi hevonen. Niin hyvä, että Martikainen arvelee voivansa mennä sillä vielä nuorten vuosinakin. Niihin on tosin vielä aikaa, sillä junnuvuosiakin on tämänikäisellä ihmisellä jäljellä vielä kaksi.Hän etsiskeli sopivaa hevosta ulkomaita myöten, Irlannista ja Puolasta, mutta lopulta se puolitoista vuotta sitten löytyi omalta silloiselta ratsastuksenopettajalta Titta Franssonilta, viiden kilometrin päästä kotoa.”Sessassa on paljon laatua, mutta sain se ostettua, koska se oli ostohetkellä vielä nuori.””Nyt yritän viedä sitä eteenpäin. Hevosen ehdoilla ja aika paljon Siiri Kyrön avulla.”Tämän kaiken tavoite on selvillä. Se on osallistuminen kenttäratsastukseen olympialaisissa.Missä ne sitten kymmenen vuoden kuluttua pidetäänkin.Reitti on selvä, askel kerrallaan. Ideaalitilanteessa se menee näin. ”Tänä vuonna ehkä vielä yhdet kahden tähdet kisat Ypäjällä. Ensi vuonna ehkä PM:t. Jossain vaiheessa EM:t, hyvällä tuurilla junioreiden, mutta jos ei toteudu, niin ainakin nuorten. Ja siitä sitten eteenpäin.”

Mitalimies Arvi

Aiheeseen liittyvää

Petri Korhosen SM-mitali vaarassa, hevosesta löytyi DMSO:ta – "Eniten epäilen Ypäjän vesiletkua, jolla kaikki lotraa"

Roope Malinen vaihtoi ratsua joka kisapäivä +50-sarjassa – tuloksena silti EM-pronssia

Ratsuoreilla 16 prosentin pudotus: Ratsukasvatuksen kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, ostajia vähän, kustannuksia paljon

Ben Simonsén aloittaa ja lopettaa kautensa SM:istä "jos hevonen on terve vielä perjantaina"