Oivan valinnan ovet menivät säppiin – Oiva Pölönen täyttää 80 vuotta

Tänään 80 vuotta täyttävä Oiva Pölösen legendaarinen hevoskauppa Pölösen valinta on pistänyt ovensa kiinni jo yli vuosi sitten, eikä niitä ovia enää aukaista. "Kyllä mie oman osani on siitä hommasta saanut", Pölönen sanoo. Kivaa oli, mutta aikansa kutakin. Eikä hän lähde arvailemaan myytyjen hevosten määrää. On niitä ollut. Mutta nyt se on loppu. "Viimiset on myyty, ja sitä varten ne oli hankittukin.""Terveys män huonoksi. Se tuli niin hyvästi ihan itestään, kun veivät sinne sairaalaan helevetin kovan astman takia", hän kertoo 10 kuukauden jaksosta sairaalan osastolla, mikä päättyi joskus viime kesänä. "Ja se on tämä hevoshomma mennyt sellaseksi, että mie en siihen halluu enää osallistua ollenkaan", hän sanoo. "Ne on nämä harrastehevosen ostajat sellasia, että ovat aina oikeessa. Kyllä se on aika lailla vaikee homma selevitä", hän sanoo hieman arvoituksellisesti. Mutta hyväntuulisesti.Jos Pölöselle joku soittaa hevosasioissa, hän sanoo, että "voijaan myö jutella, mutta en mie osta. Enkä ota ilmankaan". Hevoselämä meni, mutta muuten elämä jatkuu kuta kuinkin samanlaisena kuin ennenkin. Syntymäpäivääkin vietetään arkisissa, kotoisissa puuhasteluissa. "Tässä mie nytkii samassa keinutuolissa istun ja käyn välillä pistämässä puita uuniin. Oottelen, jos joku sais piähänsä tulla höpöttelemmää."Vieraita käykin aina silloin tällöin, ja muuten Pölönen "vippailee pihalla ja vahtii televisiota". "Kodinhoitaja käy harvakseltaan. Ja lääkeautomaatti sanoo pari kertaa päivässä pim-pom. Vaikka ei miulla paljoo lääkkeitä eikä ne oo kovia.""Hyvällä mallilla on asiat."Talossa ei ole enää eläimen eläintä. Talli on tyhjä ja Johtajaksi nimetty kissakin muutti pysyvästi kasvattajalleen Jarkko Kerviselle siinä kohtaa, kun Pölönen joutui sairaalaan. "Eivät meinanneet yksineläjjee millään päästää poikkeen, kun ei miulla ole täällä kotona nais- eikä miesystävää", hän sanoo. "Kervinen olisi antanut sen kissan takasin, mutta mie sanoin, että pitäkee se, mitä sitä kulettammaan." Vierailu Oivan valinnassa viisi vuotta sittenJulkaisemme tässä uudelleen viisi vuotta sitten tehdyn jutun Oiva Pölösestä ja hänen hevosvalintamyymälästään Joensuun Lehmossa.Maaliskuisena maanantaiaamupäivänä Joensuussa on kova pakkanen, mutta Pölösen Oivan tuvassa on lämmin.Kylmyys yllättää pitkän ajomatkan jälkeen. Perille oli vaikea löytää monen vuoden tauon jälkeen, sillä navigaattori yrittää sitkeästi opastaa kääntymään moottoritien tapaiselta suoraan metrisen lumen peittämälle pellolle.Ovea ei heti avata. Piha on hiljainen, mutta savupiipusta nousee savu.”Käy sissää. Meillä on tiällä käräjät”, Oiva Pölönen tulee villasukkasillaan ovelle ja hipsii takaisin tuoliinsa.”Vieläkö se neuvvoo siitä pellon poikki tulemaan? Kyllä siinä oma tie menee, mutta pitäis jonnekkii ilmoittaa, että poistavat kartasta sen reitin, kun en mie sitä tienpätkää viitti käydä auraamassa”, Pölönen tuumaa.Vahaliinalla katetun pöydän ääressä on kolme naista hevosenhakumatkalla. He tekevät jo lähtöä, mutta pari asiaa on vielä puhumatta.Kaija Pohjalainen on ostanut clydesdaleoriin ratsastuskouluunsa Parikkalaan. Päivi Kärhällä on ilmeisesti suomenhevosen osto vaiheessa, ja Rautjärvellä tallia pitävä Milja Saksanen on kuskina.”Mie läksin vaan kyydin antoon”, hän sanoo.”Myö ollaan parikymmentä vuotta oltu Oivan valinnan asiakkaita”, naiset kertovat.He ovat lähialueen ratsastuskouluyrittäjiä ja tallinpitäjiä.”Ainakin 20 hevosta täältä ostettu. Ratsuja. Jos ovat olleetkin ravureita, niin ratsuja niistäkin on kuitenkin sitten tullut.”. Tunnelma on lämmin ja riehakas, niin kuin täällä päin Suomea sopii. Nauru raikaa. Pölönen on joukossa kuin kala vedessä. Istuu keinutuolissaan toinen jalka käsinojalle heitettynä ja heittelee sopivasti kommenttia. Tässä ollaan vanhoja tuttuja, sen näkee kaikesta.Naiset kertovat, että Pölöselle tulee lähdettyä, sillä voi olla varma, että kauppa tehdään rehellisesti niin kuin se on, ja että hänen tallissaan on sitä paitsi aina jonkinlainen valikoima. Valinnanvara voi tuntua näin internetaikaan itsestään selvältä, mutta ei sitä ennen ollut. Valinnanvara on aina ollut Oivan valinnan valttikortti.Usein käy kuulemma niin, että on tuotu joku uusi katsomaan hevosta, ja jos hän ei ole hevosta ostanut, tuoja on.”Ja ne ovat sellasia kuin sanotaan. Ihan justiinsa sellasia. Sillä ei oo väliä, mitä rotua ovat olleet. Hevosen pitää olla ennen muuta mieluinen”, Kärhä jatkaa. ”Mie oon ostanut kaikkein parhaan puoliveriseni Oivalta, Ronja K:n (Royal Blend)”, Päivi Kärhä kertoo.Ryhdytään muistelemaan joukolla Ronjaa.”Se oli se, minkä se yks nainen osti vuotisena ja toi sen lopulta tänne. Mie tulin käymään, ja katsoin, että siinä se viuhtoo menemään, mutta miulla ei oo rahhaa. Mutta miulla oli ehdottaa vaihtokauppaa, kun niitä hevosia oli sillä hetkellä siunaantunut omaan pihhaan ihan liikaa. Halusin eroon kolmesta hevosesta ja vaihdoin ne tähän tammaan. Sanoin vielä Oivalle, että miun mielestä mie voitan, kun pääsen kolmesta kamalasta ja saan vaan yhden kamalan.”Kärhä ei muista enää, mitä ne kolme vaihdokkia olivat. ”Jottai mitä lie.””Kamalia ne joka tappauksessa oli”, Pölönen korjaa ja nauraa päälle. Ronjasta sukeutui kuulemma oikein hyvä hevonen.Oivan valinnassa on käyty sen verran pitkään, ettei sitä enää muistakaan, miten se alkoi. Kärhä muistaa kulkeutuneensa Pölöselle aikoinaan Anne ”Manti” Pakarisen kanssa jotain suomenhevosta ostamaan.”Mitähän sille Mantille kuuluu?” kaikki neljä ryhtyvät miettimään ja päätyvät lähettämään hänelle tämän jutun kautta terveisiä.. Jotkut hevoset kiertävät. Ne jäävät usein mieleen.”Mikä se ykskii lämpönen potkuritamma oli, joka tuli seitsemän kertaa siulle Oiva takasin? Joka voitti Vermossa? Se, joka tuli alunperin Kuopiosta jostain?”Pölönen ei muista nimeä, vaikka sitä varten piti ostaa pitkät kärrytkin. Tamma aina välillä palasi. Ja se myytiin taas. Pölönen muistaa, että eräs ostaja osti sen häneltä peräti kaksi kertaa.Räihä kehuu kauppareissuja Pölöselle hyvin opettavaisiksi. Tulee puhuttua laidasta laitaan, ja siinähän saa uusia vinkkejä.”Myös elämään noin ylleisesti ottaen”, hän pohtii muiden nyökytellessä vieressä.Sekin on hyvä, että Pölösen kaupasta löytyy muutakin ostettavaa kuin hevosia. Myös niiden varusteita.”Ei niitä silloin 30 vuotta sitten ollut joka paikassa saatavilla. Oivalla oli loimet ja satulat ja kengätkin. Miulla on vieläkin niitä sen aikaisia loimia käytössä”, joku naisista sanoo.Joskus on hommattu kuorma polttopuita. Tai lehmä. Sellainen on joskus tavallaan ääneen ajatellen tilattu, ja ainakin Pölönen on ymmärtänyt niin, ottanut tilauksen vastaan, ja sellainen on käyty sitten jättämässä ostajan karsinaan.Kauppaa on tehty ja paljon.”Ja siitä huolimatta hyvä, että just ja just on leivän saanut. Ja rikkinäiset vaatteet päälle”, Pölönen toppuuttelee.Niin, sanottava se totuuden nimessä on, että vaatteista täällä ei ole kovin tarkkaa. Ei ole aina ollut kengistäkään. Pölönen on paljasjalkaisen kulkijan maineessa. Ilman kenkiä hän vuosikaudet kävelikin, myöhään syksyyn asti. Mutta ei kuulemma enää.”Oon pitännä kenkiä. Ikä”, hän sanoo.Vaatteet ovat sellaiset, että kunhan jotain, niistä tulee mieleen kappale, jossa sanotaan: ”minä lähden Pohjois-Karjalaan”.”Ei se Oiva niistä vaatteista perusta. Ja autotkin ovat Oivalla samaa sarjaa. Mie muistan, kun kerran käytiin Virossa hevosenhakumatkalla niin ei Oivan vanhan Ladan ovia tarvinnut edes kiinni laittaa, vaikka oli täynnä tavaraa”, Kärhä naurahtaa.Mutta nyt ei kaupitella lehmiä, vaan hevosia.”Tässä on nyt sellanen tilanne, että hän osti multa Euroopassa jalostukseen hyväksytyn orriin”, Pölönen aloittaa tyytyväisenä ja nyökkää Pohjalaiseen päin.Komea ori Caperhill Jake onkin, rautias sukkajalkainen läsipää clydesdaleori. Juodaan kahvit ja puhutaan hevosista. Pölönen passaa naisia, keittelee lisää kahvia, tuo voileipää, juustoa ja savupekonia pöytään.Hetken päästä käydään lastaamassa hevonen autoon. Ori keinahtelee mutkuilematta kyytiin koko 180 sentin säkäkorkeutensa komeudelta. Pölönen vaikuttaa sen vieressä pieneltä.”Tämä on ihan oikia hevonen, mukava. Oikeesti mukava”, Pölönen sanoo. Väittää, että olisi voinut pitää sen vaikka itsellään. ”Sehän käy vaikka työajoon.”Mutta totta kai myydään, kun kauppa käy. Hevonen lähti vielä samana päivänä Parikkalaan, jossa sitä odotti samanrotuinen naisystävä.. Nyt kun koronatilanne on päällä, Pölönen ei ole vähään aikaan päässyt matkustamaan.Viimeisin ulkomaanmatka oli ravivalmentaja Pasi Vaittisen kanssa Viroon. Siellä käytiin katselemassa paikkoja, ja omaa tilusta. Pölönen kun omistaa hevostilan Pöltsämaassa.”Tuli joskus 20 vuotta sitten sellanen hommattua jollain hevosenhakumatkalla. Siinä meni nelipyörähevoskärryt tiellä, ja kysyin, että onko tuo hevonen myytävänä. He vastasivat, että ei oo, mutta kilometrin päässä kuulemma olisi. Myyjää ei ollunna silloin. Vuoden päästä menin uudelleen.”Kättä lyötiin päälle.”Ostin sieltä muutaman varsan ja 16 hevosta, ja tila tuli mukana”, Pölönen kertoo.Muutama vuosi tämän jälkeen hän myi tilan virolaiselle nuorelle parille. Tai myi ja myi. Heidän piti kyllä ostaa paikka, mutta ei niitä kauppoja ole vielä näiden pian jo 16 vuoden aikana tehty.”Esikauppakirja tehtiin. Mitä lie paperloita notaarin mielestä aina on puuttunut. Ei kai sieltä mitään todellisuudessa ole uupunut.”Pölönen siirtyi pikku hiljakseen enemmänkin ratsukauppoihin. Markkina on siellä. Asiakkaita on riittänyt.Nyt ei tosin ole oikein päässyt käymään ulkomailla hevoskaupoilla.”Kun on tämä korona.”Käy se käymättä paikan päälläkin. Tanskasta lähetettiin viimeisin hevoslasti tammikuussa. Niitä poneja opetetaan nyt tavoille. Tarhoissa on muitakin hevosia, puoliverisiäkin, sopivaa ostajaa odottamassa.”Sekaponeja”, Pölönen kiteyttää Tanskan tuonnit.Pari islanninhevosta ja kaksi puolivilliä, alkukantaisen näköistä hiirakkoponia, joiden rodusta ei ole sen tarkempaa tietoa kuin että shettiksiä ne eivät ole, mutta joilla on kuitenkin nimet ja numerot.”Olisiko nämä jottain laitumella ollutta maisemanhoitajarotua”, Pölönen arvelee.Niitä täytyy nyt jonkin aikaa kesytellä. Pitää pientä narunpätkää kiinni riimunpäitsistä, että saa pyydystettyä kiinni. Ulos ei oikein arvaa päästää, kun ei ihan heti saa välttämättä kiinni. Tallin käytävällä ne irti päästyään sinkoilevat sinne tänne. Ystävällisinä, mutta hieman epäluuloisina. Pölönen tarttuu toisen riimunnaruun ja rapsuttelee sen selkää jonkin aikaa. Kyllä se siitä aikanaan sivistyy.”Tämä on ihan oikia hevonen”, Pölönen sanoo sen sijaan punaisesta issikasta. ”Ossaa mennä niitä askellajeja.”Ruuna viedään tarhaan. Se käy piehtaroimaan. Kohta joku lajinharrastaja ostaa sen.. Se, että Pölönen on yhä näin legendaarisen hevoskauppiaan maineessa on jo pieni ihme, kun hän ei ole esimerkiksi sosiaalisessa mediassa lainkaan. ”No ei, kun ei miulla ole älypuhelinta.”Kännykällä soitetaan, ja muuten sen käyttö rajautuu tekstiviestin vastaanottoon.”Mutta en mie niihin vastata ossaa. Ei miulla ole sellasia valmiuksia.”Sen sijaan puhelimeen Pölönen vastaa aina. Siellä saattaa sitä paitsi olla asiakas.Silti hän sanoo, ettei hän aina myy, jos ei ostaja tunnu sopivalta. Vaisto ja pitkä kokemus saavat joskus kellon soittamaan.”Oon jättänä myymättäkin”, hän paljastaa.Hän kertoo tehneensä päätöksen, että jos hänestä aika yllättäin jättää, tai jos vaikka järjen valo sammuu, sitä tilannetta ei tule, että hevoset jäävät heitteille. Hevosia ei myöskään lähdetä levittelemään ympäri kyliä ihmisten päiviteltäväksi. Ne menevät sillä samalla hetkellä kaikki lopetukseen.”Näin olen sen asian ajatellut. Ja sellainen paperi ja virallinen päätös on juristilla nyt tehty”, Pölönen kertoo.Ei sillä, että hän mihinkään olisi lähtemässä juuri nyt, mutta tätä asiaa ei jätetä hoitamatta.”Kyllä tätä romua näille siskolle ja siskon lapsille jää ihan tarpeeksi ilman hevosiakin.”Pölönen on asunut kotitaloaan Laurilaa vuodesta 1965.”Sillon isä tämän osti.”Tila on Lehmoa, lähellä pikatietä. Ostaessa se oli aivan maaseutua, nyttemmin hieman jo esikaupunkimaistunut, ja Joensuu on kaiken aikaa lähempänä. Hehtaareja on 15, ja niistä suurin osa on heinällä ja loput hevostarhoina.”Tässä kun on näitä naapureita. Yksi heistä on luomuviljelijäkin. Naapurit ovat hyvin tyytyväisiä kun tässä niittelee heinää vaan.”. Kun katsellaan vanhoja valokuvia pahvilaatikossa, isästä löytyy paljon kuvia, ja lehtijuttuleikkeitä, pojasta paljon vähemmän. Yhdessä hän taitaa olla maahan kaadetun hevosen vierellä, puolittain päällä. Olikohan siinä ruunaus menossa. Toisessa hän nojaa nuorena ja itsetietoisena autoon.Eräässä kuvassa on vauhdikas tunnelma, siinä ollaan Venitsan ja voittoloimen kanssa kanssa kotitalon pihassa, siinä on myös isä ja äiti ja Oiva itse. Ilmeisesti. Yhdessä hän on ihan pienenä, merimiespuvussa. Joku suomenhevonen on kuvassa myös, mutta nimestä ei ole enää muistikuvaa.”Voi olla. En mie varma ole. Mie en noita kuvia koskaan katsele. Siskolle pitäis ne antaa”, Pölönen sanoo.Isä oli legendaarinen hevosmies ja kauppamies itsekin, Onni Pölönen.Käy hyvin selväksi, että kuvissa määrätietoisen ja jopa hieman tiukkailmeisen näköinen isä on ollut pojalleen melkoinen auktoriteetti. Ehkä jopa idoli.”Isällä oli se jokin taito ja silmä hevosten kanssa. Muuta en ossaa sanoa”, Pölönen toteaa.Isä ja poika reissasivat paljon yhdessä. Hevoset yhdistivät.Pölösen mieleen muistuu päivä, jona eräs Eemeli Mutanen käveli tähän samaiseen taloon hänen ollessaan vasta 18-vuotias.”Hän sanoi isälle, että Oivan on ajettava kuorma-autokortti. Niin siinä sitten kävi. Mie ajoin sen kortin hyvin nuorella iällä jo.”Ajokortti siivitti tulevaisuuden ammattiin. Koulunkäynti Pölöstä ei niinkään kiinnostanut. Rekkakuskia pojasta ei tullut, vaikka on hän käynyt sitäkin ammattia yhdellä reissulla Tuomo Holopaisen kanssa Portugalissa asti kokeilemassa. Rekkahomma ei ollut erityisen mieluisaa, mutta hevosautoa on tullut kyllä kortin saamisen jälkeen ajettua.Pölönen oli mukana isän kauppa-, kilpa- ja hevosenhakureissuilla, sillä Onni Pölösellä oli vain moottoripyöräkortti.Tallin ovi kävi. Oli suomenhevosia ja lämminverisiä. Pidettiin, ajettiin kilpaa, myytiin. Tallin toisella puolella kasvatettiin lihamulleja.Oli lämpöinen tamma Venitsa (Kavaljer Fortuna), jolla on monessa valokuvassa selässään Joensuun Osuuspankin voittoloimi.”Keksivät porukassa että nyt pitää lämminverinen ostaa. Matti Koposella oli sukulaisia Ruotsissa ja mentiin sinne hevosen ostoon. Sieltä ei löytynyt. Kun palattiin Turkuun, ostettiin hevoslehti ja siinä oli ilmoitus, jossa luki ’rahamiehet huomio!’. Mie sanoin, että tännehän myö soitetaan.”Hevonen oli Venitsa. ”Rahat ei riittäneet, niin joku suomenhevonen annettiin vaihdossa. Mutta autosta kun se kotona saatiin ulos, niin heti se karkasi. Ja ne oli sellasia talvia, että kesti hakea se tamma takaisin.”Se tamma juoksi alta kahtakymmentä.Oiva Pölönen arvelee, että isän elämän hevonen oli todennäköisesti kuitenkin suomenruuna Vinto.”Se jostakkii Joutsenosta tuli. Vuosia en muista, mutta se isä sitä ajeli ja piteli. Sen aikasii ykkösii sai aika monta.”Katsotaan vanhaa lehtileikettä, jossa on talvi ja Pölönen halaa karvahattu päässä Vintoa jonka turpakarvat ovat huurussa. On juuri ”saatu kiinnitys kultakelloon Liperin Hevosystäväinseuran kultakelloraveissa”.Vinto oli Oivan löytö, myytäväksi. Ja se oli ostaessa ihan kauppahevosen hinnoissa. ”Mutta isä sen jalosti.”Mutta ei sitä sitten myyty. Se oli niin mieleinen, että jäi pitohevoseksi. Vintolta meni jalat vieraassa paikassa valmennuksessa, ja se oli laitettava raskain mielin teurasautoon.. Jo pitkään Oiva Pölönen on asunut taloaan yksin. Kissan ja hevosten kanssa, mikä määrä niitä milloinkin on. Joensuun raviradalla tulee käytyä aina kun siellä on ravit. Hevoset pitää hoitaa ja koneet huoltaa. Pihassa on kaksi traktoriakin. Heinänteot kesäisin. Uuninlämmitykset.”Mie talvisin aina aamulla pistän ensimmäiseksi uuniin tulet.”Lapsia hänellä ei ole, eikä vaimoa ole tullut hankittua. Yksi oli jonkun aikaa, mutta siitäkin on jo aikaa. Pölönen veikkaa, että kymmeniä vuosia.”Alkoi niitä tavaroitaan tänne kantelemaan.””Mutta myö oltiin niin erilaisii ihmisii, kun toinen on ylisiisti ja minä en”, hän pohtii. Pölönen huomasi olevansa enemmänkin vapauden kannalla, ja on yhä.”Mielellään vapaa, kyllä”, hän myöntelee. ”Ja kun nämä miun aivot pyörii eri tavalla kuin muiden. Tulee näitä kaikenlaisia hullutuksia. Esimerkiksi tämä hevoshomma.”

Oivan valinnan ovet menivät säppiin – Oiva Pölönen täyttää 80 vuotta

Aiheeseen liittyvää

Oivan valinnan ovet menivät säppiin – Oiva Pölönen täyttää 80 vuotta

Hedwig Wikströmillä on ollut vastoinkäymisten vuosi: "Piti oikein miettiä, että miten nyt sitten"

Ratsastuksen viikko 46: Henri Ruoste ottaa ulos Tiffanyn ja Ypäjällä kisataan esteratsastuksen halliSM:t

Ikionnellinen palaaja Juulia Jyläs: "En olisi halunnut tulla sieltä pois ollenkaan!"