Ranskalaisen esteratsastuksen uudistaja Marcel Rozier on "ennen muuta hevosmies"

Hän on johtanut valmennuskeskustaan Bois-le-Roissa viimeiset noin 60 vuotta. Paikka on sama, jonne hän vähän päälle 20-vuotiaana tuli töihin, oltuaan sitä ennen laukka- ja ravitallilla.Hän sanoo, ettei ole koskaan opetellut ratsastamaan. Se minkä hän osaa, on tullut siinä sivussa, vaivihkaa. Suurelta osin laukkakilpailuajalta. Niistä on perintönä myös se, että Rozier on aina ratsastanut kevyessä istunnassa ja suosinut hevosia, joissa on paljon täyttä verta.”Rakastin angloarabeja ja täysiverisiä jo silloin aikoinaan. Tänä päivänä ne ovat jälleen muodissa, sillä esteratsastus on sellaista, minkälaista oma ratsastukseni oli jo 1960-luvulla”, hän nauraa. ”Tämän päivän esteratsastus on hyvällä tiellä, siihen aikaan, kun minä ratsastin, olin ainoita, joiden tyyliin kuului keveys.". Keveys ja nopeus olivat voittoisa yhdistelmä 1970-luvullakin, vaikka hevoset siihen aikaan alkoivatkin kasvattaa kokoa ja massaa. "Minun aktiiviaikoinana puomit olivat pitkiä ja raskaita. Esteet olivat viisikin metriä leveitä ja tasaokserit kaksi metriä pitkiä.”Ranskalainen selle francais on Rozierin lempikantakirja. ”Erinomainen hyppääjä. Niitä ei pitäisi sekoittaa muihin rotuihin, eikä kokoakaan kannattaisi kasvattaa. Selle francais on hyvä sellaisena kuin se on. Tai pikemminkin, oli!”Valitessaan hevosta Rozier ei katso sukutaulua, vaan ulkonäköä. ”Rakenne ja asenne, sellainen kevyt, kova hevonen on hyvä. Hyvät kintereet ja vahva selkä. Katse. Kyllä minä sitten jälkikäteen ihan mielellään katson sukutauluakin. Yleensä sieltä tosin löytyy samoja nimiä, Furioso ja niitä muita vanhoja täysiverisiä. Tänä päivänä ne ovat jo kauempana sukutaulussa, mutta yhä siellä.”Quo Vadis oli lempihevonen, se oli älykäs. Hieman hankala."Se oli kuin Durandin Jappeloup. Siinä oli jotakin enemmän kuin muissa. Paljon verta. Sillä oli synnynnäinen tasapaino", hän muistelee. "Genevessä tulimme kerran areenalle. Se pysähtyi kentän laidalle ja hirnui kaikille. Yhä tänä päivänä se voittaisi estekilpailut. Hyvät hevoset ovat aina hyviä, oli aika mikä hyvänsä. Kaikki ne hevoset, jotka voittivat 30 vuotta sitten, menestyisivät tänäänkin. Sama pätee ratsastajiin, d’Inzeon veljekset olisivat pahoja vastustajia. Heitä yhdistää se, että heillä on hyvä tasapaino ja hyvä käsi. He osaavat olla keveitä satulassa."Rozier sanoo, että nykyään näkee paljon yhden hevosen ratsastajia. ”He saattavat pärjätä vähän jonkun aikaa, ja sitten he katoavat. Mutta he jotka voittavat isoja kisoja, he ovat aina ne samat nimet. Jostakin sekin kertoo.”Hyvä käsi on vaikeinta ja tärkeintä. Jos käsi on hyvä, pärjää minkä tahansa hevosen kanssa. Voiko kädestä tehdä hyvän? ”Jaa-a. Voihan sitä kouluttaa, mutta kyllä se taitaa olla synnynnäinen ominaisuus. Vähän päälle 20-vuotiaana en itse ollut koskaan hypännyt vielä esteen estettä, mutta käden kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia.”. Oma poika on myös olympiamitalistiRozier seuraa huippu-urheilua. Jo siksi, että oma poika Philippe on olympiaratsastaja ja joukkuekultamitalisti. 61-vuotias poika ratsastaa kansainvälisellä tasolla ja pyrkii aktiivisti olympiajoukkueeseen. Hänen isänsä ei kuitenkaan usko hänen mahdollisuuksiinsa. ”Kyllä se vaikeaa on. Philipellä ei ole tällä hetkellä tarpeeksi hyvää hevosta. Olympiahevonen on niin oma lukunsa.”Paljon hevoskauppaa tekevä Marcel Rozier toteaa, että Ranskassa on vaikeuksia pitää hyviä hevosia. Parhaat myydään ulkomaille. Hän arvioi syyksi sen, että moniin muihin maihin verrattuna maassa ei ole tarpeeksi rahaa. Eikä toisaalta ratsastajiakaan. Vaikka maan ratsastajainliitossa FFE:ssä on 675 000 jäsentä, kilparatsastajia on aina liian vähän.Tässä ei kuulemma ole mitään uutta, sillä jo hänen aktiiviaikoinaan joukkueesta tuppasi aina puuttumaan yksi tai kaksi. Hevoset ovat ihan oma lukunsa. Niitä on vielä vähemmän, etenkin tänä päivänä, jolloin hyvä hevonen on kohta painonsa arvoinen kultaa, niin haluttu se on.”Kaikki haluavat huippuhevosia nykyään. Bisnes on sellaista, että rikkaille amatööreille ostetaan suunnattoman kalliita huippuhevosia.”Parhaat hevoset eivät kuulemma toisaalta koskaan ole välttämättä päätyneet parhaille ratsastajille, mikä aiheuttaa valintakomiteoille harmaita hiuksia. Rozier on aikoinaan tarkastellut asiaa myös maajoukkuevalmentajan ominaisuudessa ja joutunut tekemään kompromissejä arvioidessaan ratsukkoja. ”Siinähän ei ole mitään vaikeutta, jos hyvä hevonen on hyvällä ratsastajalla. Eikä siinäkään, jos huono ratsastaja ratsastaa huonolla hevosella, se on selkeä juttu. Sen sijaan on ongelmallisempaa, jos huonolla ratsastajalla on hyvä hevonen. Tai jos hyvällä ratsastajalla on huono hevonen – mikä viimeksi mainittu on melko yleistäkin. Mutta nyt, kun joukkue muodostuu kolmesta ratsukosta, valinnan on oltava onnistunut, sillä kaikilla kolmella on valtavasti merkitystä.”.Siellä oli aina joku este, jonka eteen kaikki pysähtyivät kauhistelemaan ja hälisemäänMarcel Rozier ei halunnut puhua kenellekään ennen suoritusta. ”Olympialaisissa edustaminen on paljon monimutkaisempaa ja vaikeampaa kuin kuvittelisi. Sinä viikonloppuna pitää hallita monta asiaa. Tehdä tarpeeksi, mutta ei liikaa. Pitää pää kylmänä. Aina on ollut heitä, jotka kilpailevat loistavasti kaikkialla muualla, mutta olympialaisissa heillä ei kantti kestä ja koko pakka hajoaa. He siirtävät epävarmuuden hevoseensa.” Keitä on menossa olympialaisiin Ranskasta, se ei ole enää Marcel Rozierin huoli, mutta kyllä hän asiaa kiinnostuneena seuraa.Hevosista se taas kiikastaa.Julien Epaillard varmaankin on vahvoilla, mutta sitä Rozier miettii, onko rankingin seuraavalla, Simon Delestrellä, ihan olympialaisiin sopivaa hevosta. "No, sen näkee sitten."Oma poika Philippe Rozier on valittu ainakin kantamaan olympiatulta yhden etapin verran. Rozier muistaa, kun vuonna 1968 hänen piti itsensä lähteä olympialaisiin. Hänet laitettiin joukkueeseen, vaikka hän oli ratsastanut esteratsastajana vasta alle 4 vuotta ja kansainvälisistä kisoista oli vain vähän kokemusta. Uransa aikana hän on ollut kolme kertaa olympialaisissa ratsastajana ja 7-8 kertaa valmentajana. Joka kerta hän on viihtynyt. Ollut kuin kala vedessä.Omien teittensä kulkija ei liikaa luottanut muihin, vaan keskittyi omassa kuplassaan. "En halunnut ottaa vastaan mitään häiriötekijöitä. Enkä varsinkaan radan kävelyssä. Siellä oli aina joku este, jonka eteen kaikki pysähtyivät kauhistelemaan ja hälisemään. Minä kiiruhdin aina pois. En halunnut kuunnella ja osallistua sellaiseen, mikä voi ainoastaan demotivoida.”. GribouilleToisin kuin hänen omat poikansa Thierry, Philippe ja Gilles, Marcel Rozier ei tule hevosperheestä, eikä rikkaastakaan perheestä. Rozierin perhe, isä, äiti ja 7 lasta, piti hänen lapsuudessaan maatilaa Charolaix’n alueella. Isä kauppasi tuotantoeläimiä ja myi niitä markkinoilla. Elämä oli vaatimatonta ja kovaa. Vuonna 1946 Marcel sai 10-vuotissyntymäpäivälahjaksi kimon ponin nimeltä Gribouille (suomeksi: töherrys). Nimi ei ollut enne ainakaan sen nuorelle ratsastajalle, sillä se kirjoitti loppuelämän suunnan.Marcel rakasti tätä ponia ja oli sen kanssa aamusta iltaan. Hän valmisti sille itse suitset navetan vintiltä löytyneistä nahkaremmeistä ja värkkäsi jonkinlaisista matoista satulankin.Kyllä hän ratsasti talon työhevosillakin, usein koululaukku selässä kouluun 4 kilometrin päähän. Samalla hevonen kengitettiin kylän sepän pajassa. Marcel kävi palauttamassa hevosen välitunnilla ja toi seuraavan. Kun koulupäivä oli loppu, hän ratsasti takaisin kotiin.Ratsastusurheilusta poika ei tiennyt mitään, ei tuntenut hyviä ratsastajia nimeltä, eikä osannut olla kiinnostunutkaan. Jostakin syystä Joseph-isä alkoi ostaa ratsuhevosia, jopa täysiverisiä hevosia. Hevoskauppa alkoi vetää ja Joseph Rozier oli taitavan kauppiaan maineessa. Hän sai eläimistään myydessään aina maksimihinnan.Jotkut hevosista saivat jäädä. Berceuse oli tällainen tamma. Kun se tuli taloon, Marcel oli 12-vuotias. Minimiosaaminen oli Gribouillen avulla hankittu ja seuraava etappi, laukkakilpailut, alkoivat kiinnostaa. Saint-Etiennessä oli laukkarata. 12 kilometrin matka sinne hoitui tietenkin Berceusen satulassa. Treenaaminen ja 24 kilometrin alku- ja loppulämmitys saivat aikaan sen, että Rozier tunsi treenanneensa ja hevosen kunto koheni silmissä.. ”Ei sellaista enää tänä päivänä tietenkään tee kukaan. Mutta minä en tiennyt hevosten valmentamisesta mitään. Sen enempää kuin ratsastamisestakaan. Mutta rakastin hevosia ja halusin voittaa laukkakilpailuissa. Ilmeisesti se riitti.”Laukkaradalla Marcel sai neuvoja muilta harrastajilta: "Lyhennä jalustimet, istu kevyessä istunnassa, pidä kädet paikallaan, pidä polvilla kiinni”.Hän osallistui laukkakilpailuihin ensin sääntöjenvastaisesti, sillä ikäraja oli 13. "Tuohon aikaan asiat olivat jollain lailla helpompia. Riitti, että vakuutti olevansa tarpeeksi vanha." Poika painoi 37 kiloa ja kilpailupaino oli minimissään 65 kiloa. Lisäpainoja siis vaadittiin. Lisäksi jokaisesta voitosta lisättiin 2 kiloa painoa. Painoplaketteja pistettiin joka puolelle, jopa takin taskuihin. Lopulta lisäpainoa satulassa oli niin paljon, ettei Marcel jaksanut enää omin voimin kantaa sitä, saati satuloida hevostaan.Laukkaura jatkui melko pitkän aikaa. Koulunkäynti loppui kansakouluun. Marcel kokeili hankkia elantonsa tehtaassa, mutta hevoset kutsuivat. Hän teki lyhyen uran jopa ravihevosissa, herra Guyonin opissa. Hän ajoi amatöörilähdöissä kilpaa. Vaihe ei kestänyt kauaa, mutta oppia tuli koko loppuelämäksi.Rozier halusi kuitenkin mieluummin ratsastaa. Guyon suositteli häntä tutulleen André Parot’lle. Parot palkkasi pojan hevosenhoitajaksi pojalleen Hubertille, joka harrasti menestyksekkäästi esteratsastusta Ranskan kansallisella ykköstasolla. Tässä vaiheessa Rozier oli 22-vuotias. Sitä hän ei vielä tiennyt, että tämä työpaikka tulisi määräämään koko loppuelämän suunnan, saati, että hän oli löytänyt kotiinsa. Parot asui Bois-le Roissa, Fontainebleaussa, lähellä Pariisia. Vuosi oli 1959. Rozier ystävystyi työntanajansa pojan kanssa ja avioiutui tämän siskon Christianen kanssa.Alussa ainoastaan Hubert ratsasti kilpaa eri omistajien hevosilla, Marcel Rozierin tehtävä oli hoitaa ja valmistella hänen hevosiaan."Tallia me jouduimme siivoamaan kumpikin, myös Hubert", Rozier muistaa. Eräänä päivänä kävi niin, että Hubert oli loukannut itsensä ja Marcel Rozier kiipesi tämän hevosenomistajan tamma Tyrolinen satulaan kisoissa. Voittoa ei tullut, mutta debyytti meni kuitenkin pikemminkin hyvin. Hevosia alkoi ilmaantua pikku hiljaa hänellekin.Rozier oli synnynnäinen aikaratsastaja. Laukan kova tempo ei muodostanut ongelmaa laukkauran takia. Lisäksi Rozierilla oli tarkka silmä. Hän istui satulassa kuin jockey ja onnistui lähestymään estettä kiihdyttäen vauhtia kohti ponnistuspaikkaa, kun muodissa siihen aikaa oli tehdä pikemminkin päinvastoin. Rozier lähestyi pystyesteitä samoin kuin oksereita, ja oli voittamaton aina, kun ratsastettiin aikaa.OlympialaisiinAsiat edistyivät sen ajan tyyliin. Mutkattomasti. Vuonna 1965 Ranskan joukkue tarvitsi vielä yhden ratsastajan Hollannin kisareissulle. Ranskan ratsastajainliitosta järjestyi erikoislupa ja Rozier lähti kahdella hevosella, Kiltillä ja Liquetellä. Hän voitti puissancen kahden metrin suorituksella. Tällä hevosella hän oli myös Paris Match -lehden kuvassa hypätessään henkilöauton yli.”Omistaja halusi ensin, että osallistun Kiltillä kenttäkilpailuihin. Tein jonkin aikaa sitäkin, ja oli jopa puhetta, että olisin voinut osallistua olympialaisiin molemmissa lajeissa.”Hän alkoi saada hevosia ja oppilaita. Vuosikausia Marcel ja Hubert hyppäsivät samoissa kisoissa periaatteella ”huonompi tarjoaa illallisen”.”Se motivoi. Vaikka en mikään suursyömäri olekaan. Pikku pihvi ranskanperunoilla maistui ja maistuu edelleen kyllä aina.”Se myös kehitti.Vuonna 1976 he hyppäsivät Ranskan estemaajoukkueessa Montrealissa kultamitalille.Siihen tarvittiin elämän hevonen. Se oli Quo Vadis B. Se löytyi omistajansa ratsastamana pikkukisoista eräänä viikonloppuna Chateau-la-Vallieressa. Hevonen oli hankala ja Marcel Rozieria pyydettiin ratsastamaan sitä noissa kisoissa. Sen jälkeen tiet erkanivat vuodeksi, kunnes hevonen yhtäkkiä olikin taas hänen tallissaan. Tätä hevosta amerikkalaiset yrittivät ostatella itselleen, mutta omistaja Bernard de Vains ei myynyt edes "25 miljoonaan vanhaan frangiin", joka nykyrahaksi muutettuna olisi ostovoimaltaan yli puoli miljoonaa euroa.Siitä oli tuleva Rozierin ensimmäinen olympiahevonen. Näin päätettiin jossakin FFE:n valintatilaisuudessa, kertomatta edes ratsastajalle itselleen. Sen päivän, joskus vuonna 1967, Rozier muistaa, kun hän luki sanomalehteä ja siinä oli juttu, jossa kerrottiin, että hän oli olympialaisten pitkällä listalla, joka oli lisäksi melko lyhyt. Muut vahvoilla olevat nimet olivat Janou Lefevre, Pierre Jonquires d’Oriola ja Hubert Parot. Siinä meni kahvi väärään kurkkuun, mutta ajatus miellytti. Tämä kokoonpano Meksikoon lopulta lähti. Olympiavuonna 1968 Rozier joutui helmikuussa ratsastusonnettomuuteen, jossa mursi jalkansa monesta kohtaa, hevosen kaaduttua. Lääkäri ei pitänyt paranemista mahdollisena puolessa vuodessa, eikä se lähtenyt parhaalla tavalla käyntiin, sillä huhtikuussa – kun olympialaisiin oli kuusi kuukautta, Rozier ei tuntenut jalkaansa lainkaan. Aachenissa valintakomitean edessä hän nieli valtavan määrän kipulääkkeitä ja selvitti radan yrittäen unohtaa kivun. Olympiaradalla jalka oli yhä kipeä, mutta Rozier selvisi jotenkuten. ”Laitoin jalustimeen kumilenkin, että se jousti vähän.”Tässä auttoi, että häntä ei ole koskaan satulassa pelottanut. Ei ennen ympärimenoa eikä sen jälkeen.Jotakin Rozierista kertoo, kun hänen poikansa toteavat kuivasti, että "isän kainaloon ei koskaan kannattanut kuvitellakaan menevänsä itkeskelemään". Hyvinhän sekin meni. Meksikossa vuonna 1968 Ranska sai joukkuehopeaa. Marcel Rozier ja Quo Vadis B (Pot'O Luck xx - Royaume) olivat sijalla 20. Neljä vuotta tästä hän osallistui Munchenin olympialaisiin Sans Soucilla (Debuche - Foudroyant II xx). Rozier oli sijalla 13, mutta joukkue ei saanut kultaa. Kahdeksan vuotta myöhemmin Ranska voitti Montrealissa kultaa ja Rozier oli, tällä kertaa Bayard de Maupas’lla (Nykio - Birthday Greetings xx), henkilökohtaisesti viides. Rozier ystävystyi Nelson Pessoan kanssa.”Pessoa oli äärimmäinen lahjakkuus, kotonaan satulassa. Sopivan kokoinen. Olimme tietyllä lailla samanlaisia. Äärimmäisen kunnianhimoisia ja niitä, jotka kisaviikonloppuna menivät lauantainakin ajoissa nukkumaan eivätkä jääneet tanssimaan javaa aamuun asti.”Miettiessään Pessoaa, Rozier toteaa olevansa sitä mieltä, että hän on "ratsastajan arkkityyppi". Hyvä ratsastaja on Rozierin mukaan tietyn kokoinen. ”Sellainen jäntevä, melko pieni ja kevyt. Ratsastus on kuten laukkaurheilukin, ratsastajan ylipaino tai valtava pituus ei tuo siihen etua.”. Ympyrä sulkeutuuMarcel Rozierin ratsastuskeskus on valtavan kokoinen. Niin suuri, että siellä olisi hänen mukaansa hyvin voinut järjestää vaikka olympialaiset. Ympärillä avautuu Fontainebleaun tammimetsä. Tilalla järjestetään jokavuotinen Fences -urheiluhevoshuutokauppa.Rozierin hevosurheilukeskus on aivan Marcelin ensimmäisen työpaikan, Parot’n entisen tallin, vieressä. Mutta tallia ei enää ole ja hänen hyvä ystävänsä Hubert Parot menehtyi muutama vuosi sitten. ”Jotain sille paikalle joku rakentaa tällä hetkellä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä hevosurheilun kanssa.”.Kuka? Marcel RozierSyntynyt vuonna 1936 Saint-Étienne-sur-ChalaronnessaKolme poikaa Thierry, Philippe ja GillesOlympiaratsastaja, valmentaja, hevoskauppias Bois-le-Roissa, RanskassaRanskan maajoukkuevalmentaja 1977-1985 ja 1999-2000Italian maajoukkuevalmentaja 1986-1989UAE:n maajoukkuevalmentaja 1994-1995Marokkolaisen Abdelkebir Ouaddarin valmentajaKiinan olympiajoukkueen valmentaja viime vuonna1968 hopeamitali joukkueena Meksikon olympialaisissa1970, 1971, 1974 Ranskan mestari1976 kultamitali joukkueena Montrealin olympialaisissaMaiju Mallatin työnantaja.

Ranskalaisen esteratsastuksen uudistaja Marcel Rozier on "ennen muuta hevosmies"

Aiheeseen liittyvää