Vanhat kunnon perinteet: "Ennen kyllä tiedettiin, että tässä lajissa palelee, likaantuu ja satuttaa itsensä"

Pitkän linjan hevosalan ammattilainen Terhi Laurila toteaa, että elämässä täytyy uskaltaa antaa mennä, ei siinä itku auta.Lumisen rinteen laella on kodikas, keltainen mökki. Tupa lämpiää puilla, eikä sen pöydällä näy tietokonetta tai älylaitteita. Vuonna 1863 rakennetusta, kaksi maailmansotaa kokeneesta rakennuksesta on pidetty hyvää huolta talkoovoimin, vaikka nykyään sellainen onkin harvinaista. Tilan omistaja, ratsastuksenopettaja, hevoskirjailija ja kilparatsastaja Terhi ”Teete” Laurila, vaalisi mielellään terveitä perinteitä myös hevosten kanssa. Niihin kuuluvat, että hevosilla ratsastetaan maastossa ja niiden uskalletaan antaa liikkua.Hän ei ymmärrä, että ihmiset ostavat itselleen liian haastavia hevosia, joilla eivät sitten uskalla ratsastaa. Ja sen lisäksi, että hevosia talutetaan tallin lähistöllä kuin koiria, ne koristellaan bling-bling-varusteilla joulukuusen lailla. Aivan kuin hevonen olisi lelu, eikä 600 kiloa painava eläin..Terhi ”Teete” LaurilaSyntynyt 1955 JyväskylässäRatsastuksenopettaja, maatalous-metsätieteiden maisteri, filosofian tohtori, kirjailija ja kilparatsastajaValmistunut ratsastuksenopettajaksi vuonna 1976Voittanut 90-luvulla lukuisia suomenhevosten koulu- ja kenttäratsastusmitaleja hevosellaan Mano-PekkaKirjoittanut ja kääntänyt vuosina 1989–2015 kolmattakymmenettä kirjaa ratsastuksesta, hevosista ja muista eläimistäEläkkeellä, mutta opettaa yhä Ponihaassa ja Savijärven kartanolla. Laurilan mukaan yksityishevosia ostetaan nykyään liian kevyesti – ennen omaa hevosta pitäisi hankkia riittävästi hevostaitoja. Hevosia kunnioittavien perinteiden vaaliminen ei toteudu aina nykypäivän ratsastuskouluissakaan, joissa asiakaspalvelu viedään jopa liian pitkälle. ”Jos asiakas ei uskalla laukata, hän saa tulla kentän keskelle”, Laurila toteaa.”Ei ole myöskään pakko mennä harjoitusravia, ellei halua.”Lisäksi kaikille tulee tarjota yksilöllisesti sopivia mahdollisuuksia harrastaa. Jos yli kuusikymppinen ja yli satakiloinen henkilö olisi halunnut aloittaa ratsastuksen, hänelle olisi Laurilan mukaan ennen vanhaan sanottu, ettei lajivalinta ole paras mahdollinen.Nykyään ei sanota. Kaikkia palvellaan, eikä kenellekään saa sattua mitään. Esimerkiksi alkeistunteja Laurila ei mielellään pidä ollenkaan, koska tipahtaa ei saa, eikä hevonen saa astua varpaille.”Ennen kyllä tiedettiin, että tässä lajissa palelee, likaantuu ja satuttaa itsensä. 90 prosenttia ajasta on epämukavaa, mutta 10 prosenttia korvaa sen kaiken.”.Ratsastuksenopettamiseen selkeitä sääntöjäEnsin Ruskeasuolla ja sitten Tuomarinkylässä 60-luvulla ratsastusta harrastanut Laurila opiskeli vuonna 1976 ensimmäisten joukossa ratsastuksenopettajaksi Ruotsin Strömsholmassa – Ypäjällä ei vielä silloin ollut tarjolla opettajakoulutusta. Laurila kaipaa ratsastuksenopettamiseen selkeitä sääntöjä, jotka hän itse vuosikymmeniä sitten omaksui.”Nykyään edes opettajat eivät tunnu tietävän asetuksen ja taivutuksen tai voltin ja ympyrän eroa – välimatkasta ja etäisyydestä puhumattakaan”, Laurila harmittelee.”Jos opettaja ei tiedä, että etäisyys on päästä häntään ja välimatka kyljestä kylkeen, miten oppilaskaan sen voisi oppia?”Laurila on toiminut opettajana muun muassa Knaperbackassa, Ponihaassa ja Savijärvellä. Opetustyön ohella maatalous-metsätieteiden maisteri ja filosofian tohtori on kirjottanut satiirisia pakinoita ja kirjoja, jotka käsittelevät muun muassa eläintenhoitoa ja ratsastuksen taitoa.Hän on antanut neuvoja muun muassa haasteisiin, jotka tuntuvat toistuvan vuodesta toiseen aika lailla samoina. Ihmiset esimerkiksi ratsastavat kaasu ja jarru päällä yhtä aikaa, jolloin laiska hevonen turtuu ja herkkä hermostuu. Joku saattaa myös muistaa kirjan ’Kyra – kouluratsastuksen kuningatar’. ”En itse ole valmentautunut Kyran (Kyrklund) kanssa, mutta hänen oppinsa ovat tulleet tutuiksi Janne Berghin ja Mikaela Soratien kautta”, Laurila kertoo. ”Lisäksi olen oppinut paljon Cajus Aminoffilta, Veikko Heikkilältä, Kari Haimilta ja Suski Fagerströmilta.”Laurila tunnetaan paitsi pitkän linjan ratsastuksenopettajana, myös menestyneenä kilparatsastajana. Omien sanojensa mukaan hän ei koskaan ole ollut hyvä kilpailija, vaikka kaapista löytyykin valtava kokoelma sinivalkoisia ja muunkin värisiä ruusukkeita, ja perheen kaksi kissaa ruokailee mestaruuskilpailuissa voitetuista jälkiruokakulhoista.. 68-vuotiaan ratsastajan mukaan ne ovat hyvän hevosen ansioita. Nyt puhutaan erityisesti legendaarisesta suomenhevosruunasta Mano-Pekasta (Aro-Manu – Ento), joka suorastaan niitti menestystä sekä suomenhevosten koulu- että kenttämestaruuksissa koko 1990-luvun ajan. Mano-Pekka ostettiin alun perin opetushevoseksi Knaperbackaan, jossa Laurila toimi tuolloin ratsastuksenopettajana. ”Mano oli ypäjäläisen kaverini Päivi Koron kasvatti, jota kukaan ei oikein innostunut ostamaan sen ollessa pari–kolmevuotias. Sanoin silloiselle Knaperbackan omistajalle Kari Lavoniukselle, että osta sinä se, ja minä koulutan siitä tuntsarin”, Laurila muistelee. . Mano-Pekka osoittautui kuitenkin niin kivaksi hevoseksi, että Laurila osti sen myöhemmin itselleen – selvästi kalliimmalla. Hänen mukaansa Mano meni yli ihan mistä vaan, vaikka sen kanssa ei pahemmin edes harjoiteltu. Lopulta oli edessä kenttäkilpailu, johon ratsukko oli ilmoitettu Kari Haimin toimesta Laurilalta lupaa kysymättä.”Minulle vaan ilmoitettiin asiasta. Eikä se silloin auttanut sanoa, että ei uskalla. Oli mentävä.”.Mano rakasti kenttääKenttäkisoissa Mano vei ja Laurila vikisi. Ratsastaja kertoo ratsunsa olleen rohkea, fiksu ja kuuma – ja se rakasti kenttäratsastusta – ihan sama, pelkäsikö ratsastaja vai ei. Koulukisapaikalle saapuminen sen sijaan tuotti hevoselle aina pettymyksen, mutta silti se pärjäsi valkoisten aitojen sisälläkin. Viiden suomenhevosten kenttämestaruusmitalin lisäksi Mano-Pekan saavutuksiin kuuluu kahdeksan suomenhevosten koulumestaruusmitalia ja sijoituksia myös avoimista vaativista luokista. Vaativaa menevä suomenhevonen oli vielä 90-luvulla kummastus.”Silloin suomenhevosia ei oikein pidetty kouluratsuina ollenkaan. Mietittiin, osaavatko ne edes kulkea peräänannossa, vaihdoista nyt puhumattakaan.”. Laurila ei niin välittänyt kilpailemisesta. Häntä jännitti, eikä hän olisi edes viitsinyt kilpailla ilman hyvää hevostaan. Kenraaliharjoitukset menivät usein pieleen – hän on jopa kaatunut Manon kanssa kilpailuja edeltävän päivän harjoituksissa. Häntä kummastuttaa nykyihmisten mukavuusalueella pyöriminen, jarruttelu ja se, ettei uskalleta tehdä itseä jännittäviä asioita – vaikka sitten kilpailla, jos mieli tekee. ”Kyllä elämässä täytyy uskaltaa antaa mennä, ei siinä itku auta”, Laurila toteaa. ”Ja kun uskaltaa yrittää, on joskus tuurikin omalla puolella.”Laurila viittaa voittoon kouluratsastuskilpailuissa, joissa Seppo Laine ratsasti Nysterillä (Vieteri – Uskoton) Laurilan mukaan paljon hienomman radan. Laine oli kuitenkin unohtanut pukea hansikkaat käsiinsä, ratsukon suoritus hylättiin, ja Laurila vei voittopokaalin Manon kanssa.."Hevosia täytyy osata lukea"Laurila asuu yhä samalla sipoolaisella tilallaan, jonka kahden hevosen tallissa Mano-Pekkakin aikoinaan asui. Mestarihevonen piti lopettaa 17-vuotiaana kaviokuumeen vuoksi vuonna 2001. Nyt tallin karsinoissa asuu kaksi welsh-ponia. Laurilan oma 14-vuotias ruuna Moondelight Lord Loxley (Geler Ryan – Nebo Daniel) tosin on hevoskokoinen ja 155-senttinen. Ja aika omalaatuinen.”Nökö on ollut omapäinen pienestä pitäen, ei sitä kukaan muu varmaan edes huolisi”, Laurila tuumaa.Nökö potkii muita hevosia, ajaa takaa hirviä ja myös ihminen saa varoa sekä sen hampaita että pukkeja. Laurila tulee kuitenkin ratsunsa kanssa toimeen, käy sen kanssa säännöllisesti Maisa Torkkolan valmennuksessa lähimaneesilla – jonne ratsastaa autotietä pitkin – ja on opettanut fiksulle ponille sarjavaihdotkin. Matkan varrelle on mahtunut useita muitakin erikoisia hevosia, joilta Laurila on oppinut valtavasti. ”Hevosia täytyy osata lukea ja niiden kanssa täytyy osata luovia – kaikki eivät mahdu samaan muottiin”, hän toteaa.”Myös molemminpuolista kunnioitusta tarvitaan, kuria unohtamatta – yhteisiä sääntöjä täytyy noudattaa.”Laurilan mielestä hevosiin ei tarvitse suhtautua liian hellämielisesti. Niiltä saa pyytää asioita ja niiden kanssa voi urheilla. Kilparatsuiksi ei kaikista kuitenkaan ole. Hänellä itselläänkin on ollut valkoisten aitojen sisällä jännittäviä hevosia, joita on ollut turha viedä kilpailuihin kärsimään.Nykyajan jalostuksella on kyllä saatu aikaan tiettyihin lajeihin erikoistuneita hevosia, jotka suoriutuvat niille asetetuista tehtävistä aikaisempaa paremmin. Ja moni muukin asia on kehittynyt hyvään suuntaan – yhtenä esimerkiksi varusteet. Laurila muistelee raskaita armeijan satuloita, joita hän ei pikkutyttönä jaksanut nostaa hevosen selkään. ."Huolellinen ratsastus korvaa hieronnan"Ratsastuskouluhevosilla on nykyään huomattavasti kohtuullisempi määrä töitä aiempaan verrattuna, ja myös ruokinta on parantunut. Saatavilla oleva hoito on nykyään kaiken kaikkiaan hyvää, vaikka menee sekin joskus Laurilan mukaan överiksi. Hänen hevosensa raspataan, rokotetaan, madotetaan ja kengitetään, mutta ne eivät saa erikoisrehuja tai hierontaa.”Nämä ovat läskejä ilman väkirehujakin, ja huolellinen ratsastus korvaa hieronnan”, hän toteaa.Eläkeikään ehtinyt Laurila opettaa edelleen parina päivänä viikossa Ponihaassa ja pitää joitakin tunteja läheisellä Savijärven kartanolla – sekä ansioiden että työn mielekkyyden vuoksi. Opetusvuosia on takana lähemmäs viisikymmentä..”Seuraillessani Millin ja Mollin tekemisiä ja sitä, mihin ne kiinnittävät huomiota, jään itsekin tarkkailemaan elämän yksityiskohtia, Laurila pohtii. Vaikkapa vain lehden liikkumista puussa.”. Moni asia on myös opettajan näkökulmasta vuosikymmenten saatossa muuttunut. Kuri on vähentynyt ja nuorten pahoinvointi lisääntynyt. Laurilalla on tähän yksi resepti: mitä vähemmän somea, sen parempi olo. Elämä pysyy yksityisenä, eikä ketään lynkata julkisesti esimerkiksi sen vuoksi, että hän on komentanut laiskaa hevosta ja joku on julkaissut tilanteesta someen videon.Itse Laurila ei ole somessa ollenkaan, eikä hänellä ole edes televisiota. Aika kuluu muutenkin – lumitöiden, ruohonleikkuun, puutarhanhoidon, opetustuntien ja oman tallin ponien kanssa. Lisäksi hän lukee Agatha Christien dekkareita ja silloin tällöin piirtää.Tämä kuulostaa hyvinkin luonnonläheiseltä elämältä. Silti Laurila ottaa arjestaan irtiottoja ollakseen vieläkin enemmän läsnä luonnon kanssa. Hän vaeltaa erämaassa tai viettää aikaa meren rannalla – kaukana kaikesta. Laurilan mukaan myös kissat auttavat elämään hetkessä. Hänellä itsellään on kaksi leikattua tyttökissaa.”Seuraillessani Millin ja Mollin tekemisiä ja sitä, mihin ne kiinnittävät huomiota, jään itsekin tarkkailemaan elämän yksityiskohtia, Laurila pohtii. Vaikkapa vain lehden liikkumista puussa.”Juuri tällaiseen läsnäoloon pitäisi nykyihmisen hänen mielestään keskittyä paljon entistä enemmän. .Jepa Idman on sanonut miljardi kertaa "otetaan ohjat" ja huomannut minkälainen oppilas edistyy parhaimmin

Vanhat kunnon perinteet: "Ennen kyllä tiedettiin, että tässä lajissa palelee, likaantuu ja satuttaa itsensä"

Aiheeseen liittyvää