Näin olympialaisten alla olen pohtinut kilpaurheilun syvintä olemusta: siinä etsitään lajin vaatimusten pohjalta parasta fyysistä suoritusta.Ratsastussuoritus on fyysistä sekä hevoselle että ratsastajalle, vaikka ratsastuksessa tekniikka ja taito-ominaisuudet korostuvat. Jokainen kävelevä ihminen pääsisi maaliin olympialaisten 100 metrin juoksussa, mutta harva selviäisi ensimmäisestä esteestä kenttäratsastuksen maastoradalla.Haastattelin heinäkuussa amerikkalaista Brendan Wisea, joka kilpailee ilman suitsia käyttäen pelkkää kaulanarua. Hän ei tiedä vielä, voiko hän joku päivä hypätä viiden tähden GP-luokkia tällä tavalla, mutta 140-tason kansalliset GP-luokat sujuvat kyllä.Hän painotti oman kehonsa hallintaa ja sitä, että hänen tulee olla aina täsmällinen. Jos hän tekee pienenkin virheen, peli on käytännössä menetetty, koska vaihtoehtoa ”vedä ja potkaise” ei ole.Eikö kilpaurheilussa ole kysymys juuri tästä? Maratonilla on ehkä aikaa paikkailla pieniä mokia, mutta 400 m aidoissa yksikin väärin ajoitettu hyppy voi pilata rytmin ja sitä kautta koko kisan.Kun katsoo esteratsastuksen menestyviä tyylitaitureita, he hallitsevat kehonsa täydellisesti, eikä heidän tarvitse tehdä hevosen selässä barbaarisia liikkeitä, jolla korjata virheitä. Tänään Martin Fuchs menetti jalustimensa olympiafinaalin neljännellä esteellä ja ratsasti vaikean radan loput 14 hyppyä yhdellä jalustimella hevostaan häiritsemättä.Silti eleettöminkään ratsastaja ei pärjää ilman yhteyttä hevoseensa. Kuten loistava aitajuoksija pysyy juuri hänelle oikeassa rytmissä, ratsastajan tulee löytää hevoselleen juuri oikea rytmi ja mukautua siihen. Valitettavasti tässä mennään usein metsään, sillä ratsastaja haluaa itselleen sopivan rytmin.Ihmiselle yksi pelottavimmista asioista lienee kontrollin menetys, mutta päästäkseen täydelliseen suoritukseen päänsisäisestä kontrollista pitää luopua. Ratsastajan tulee antautua hevosen ja radan vaatimaan rytmiin, lakata ajattelemasta ja mennä virran mukana. Ratsastajasta tulee hevonen ja hevosesta ratsastaja: on yksi suorittaja, joka ei enää mieti vaan tekee.Radoilla tehtävät tulevat nopeasti yksi toisensa perään. Kilpailusuorituksen aikana on lukuisia asioita, joihin saattaa joutua reagoimaan. Kenenkään kapasiteetti ei riitä kontrolloimaan itseään, hevostaan ja ympäristöään. Heittäytymällä suoritukseen tietoinen tekeminen vähenee, ja ratsastaja kykenee elämään ja toimimaan siinä hetkessä.Vanha sanonta ”heitä sydämesi esteen yli ja hyppää perässä” tarkoittanee juuri tätä. Tekniikkamurheiden kanssa painivien suomalaisurheilijoiden suusta kuulee usein fraasin ”mietin liikaa, ei lähde rennosti”. Puhutaan myös flow-tilasta, jossa kaikki on tasapainossa. Tietenkään sitä ei löydä vain virittämällä mieltään vaan sitä edeltää harjoittelu, jossa asioita on toistettu lukuisia kertoja onnistuneesti.Pariisin olympiaradoilla pärjäsivät ne, jotka uskalsivat laukata sujuvasti hevosen kanssa samassa rytmissä. Ne joilla on taitoa niin paljon, ettei heidän tarvitse sitä enää miettiä vaan he voivat heittäytyä suoritukseensa.Se ei silti tarkoita sitä, että painellaan tukka putkella esteeltä toiselle. Versaillesin karsintaluokassa nähtiin niitäkin ratsastajia, joilla ei ollut aavistustakaan mitä he olivat tekemässä – ei tunnetta rataan, rytmiin tai hevoseen, vain vauhtia.Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka nykivät ohjista kuin hengenhädässä ja ottavat kaiken laukan pois. Jos vaanivasta kontrollinhalusta uskaltaa päästää irti ja hyppää tuntemattomaan, mieli huutaa vastaan. Sitä ei tule kuunnella, sillä palkkiona on täydellinen keskittyminen olennaiseen.Kun tietää mitä tekee, ei tarvitse enää miettiä. Voi luotaa taitoonsa ja heittäytyä suoritukseen kaikki aistit terävinä. Keho kyllä osaa, jos mieli antaa sille vapauden..Brendan Wise hyppää 140-tasolla ilman suitsia – "Jos voimme olla pieni valo pimeydessä, ehkä muitakin valoja alkaa välkehtiä".Kolumni: Istunta, kaiken alku ja juuri
Näin olympialaisten alla olen pohtinut kilpaurheilun syvintä olemusta: siinä etsitään lajin vaatimusten pohjalta parasta fyysistä suoritusta.Ratsastussuoritus on fyysistä sekä hevoselle että ratsastajalle, vaikka ratsastuksessa tekniikka ja taito-ominaisuudet korostuvat. Jokainen kävelevä ihminen pääsisi maaliin olympialaisten 100 metrin juoksussa, mutta harva selviäisi ensimmäisestä esteestä kenttäratsastuksen maastoradalla.Haastattelin heinäkuussa amerikkalaista Brendan Wisea, joka kilpailee ilman suitsia käyttäen pelkkää kaulanarua. Hän ei tiedä vielä, voiko hän joku päivä hypätä viiden tähden GP-luokkia tällä tavalla, mutta 140-tason kansalliset GP-luokat sujuvat kyllä.Hän painotti oman kehonsa hallintaa ja sitä, että hänen tulee olla aina täsmällinen. Jos hän tekee pienenkin virheen, peli on käytännössä menetetty, koska vaihtoehtoa ”vedä ja potkaise” ei ole.Eikö kilpaurheilussa ole kysymys juuri tästä? Maratonilla on ehkä aikaa paikkailla pieniä mokia, mutta 400 m aidoissa yksikin väärin ajoitettu hyppy voi pilata rytmin ja sitä kautta koko kisan.Kun katsoo esteratsastuksen menestyviä tyylitaitureita, he hallitsevat kehonsa täydellisesti, eikä heidän tarvitse tehdä hevosen selässä barbaarisia liikkeitä, jolla korjata virheitä. Tänään Martin Fuchs menetti jalustimensa olympiafinaalin neljännellä esteellä ja ratsasti vaikean radan loput 14 hyppyä yhdellä jalustimella hevostaan häiritsemättä.Silti eleettöminkään ratsastaja ei pärjää ilman yhteyttä hevoseensa. Kuten loistava aitajuoksija pysyy juuri hänelle oikeassa rytmissä, ratsastajan tulee löytää hevoselleen juuri oikea rytmi ja mukautua siihen. Valitettavasti tässä mennään usein metsään, sillä ratsastaja haluaa itselleen sopivan rytmin.Ihmiselle yksi pelottavimmista asioista lienee kontrollin menetys, mutta päästäkseen täydelliseen suoritukseen päänsisäisestä kontrollista pitää luopua. Ratsastajan tulee antautua hevosen ja radan vaatimaan rytmiin, lakata ajattelemasta ja mennä virran mukana. Ratsastajasta tulee hevonen ja hevosesta ratsastaja: on yksi suorittaja, joka ei enää mieti vaan tekee.Radoilla tehtävät tulevat nopeasti yksi toisensa perään. Kilpailusuorituksen aikana on lukuisia asioita, joihin saattaa joutua reagoimaan. Kenenkään kapasiteetti ei riitä kontrolloimaan itseään, hevostaan ja ympäristöään. Heittäytymällä suoritukseen tietoinen tekeminen vähenee, ja ratsastaja kykenee elämään ja toimimaan siinä hetkessä.Vanha sanonta ”heitä sydämesi esteen yli ja hyppää perässä” tarkoittanee juuri tätä. Tekniikkamurheiden kanssa painivien suomalaisurheilijoiden suusta kuulee usein fraasin ”mietin liikaa, ei lähde rennosti”. Puhutaan myös flow-tilasta, jossa kaikki on tasapainossa. Tietenkään sitä ei löydä vain virittämällä mieltään vaan sitä edeltää harjoittelu, jossa asioita on toistettu lukuisia kertoja onnistuneesti.Pariisin olympiaradoilla pärjäsivät ne, jotka uskalsivat laukata sujuvasti hevosen kanssa samassa rytmissä. Ne joilla on taitoa niin paljon, ettei heidän tarvitse sitä enää miettiä vaan he voivat heittäytyä suoritukseensa.Se ei silti tarkoita sitä, että painellaan tukka putkella esteeltä toiselle. Versaillesin karsintaluokassa nähtiin niitäkin ratsastajia, joilla ei ollut aavistustakaan mitä he olivat tekemässä – ei tunnetta rataan, rytmiin tai hevoseen, vain vauhtia.Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka nykivät ohjista kuin hengenhädässä ja ottavat kaiken laukan pois. Jos vaanivasta kontrollinhalusta uskaltaa päästää irti ja hyppää tuntemattomaan, mieli huutaa vastaan. Sitä ei tule kuunnella, sillä palkkiona on täydellinen keskittyminen olennaiseen.Kun tietää mitä tekee, ei tarvitse enää miettiä. Voi luotaa taitoonsa ja heittäytyä suoritukseen kaikki aistit terävinä. Keho kyllä osaa, jos mieli antaa sille vapauden..Brendan Wise hyppää 140-tasolla ilman suitsia – "Jos voimme olla pieni valo pimeydessä, ehkä muitakin valoja alkaa välkehtiä".Kolumni: Istunta, kaiken alku ja juuri
