Kolumni: Ampukaa sanansaattaja! Onko toimittajan vika, jos ratsastajat eivät saa tukirahaa Los Angelesiin?

Ratsastus on Suomessa pieni laji, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ratsastustoimittajana tämä asetelma luo sekä mahdollisuuksia että uhkia. Nämä uhat menevät liian pitkälle, jos yksittäiselle toimittajalle vihjaillaan, että hän torppaa kirjoituksillaan rahoituksen saannin olympiakomitealta.

Mikä on median, myös ratsastusmedian, tehtävä? Tuleeko minun toimittajana esittää ratsastusuutiset mahdollisimman silotellusti, jotta laji ei saisi huonoa mainetta? Vai onko tehtäväni ratsastustoimittajana kertoa asiat niin kuin ne ovat, hyvässä ja pahassa?

Ratsastusta on viime aikoina riepoteltu medioissa ympäri maailmaa. Uutisia ja videoita hevosia kaltoin kohdelleista ratsastajista ilmaantuu tasaisin väliajoin. Täällä Suomessa puheenaiheena ovat olleet useat väärinymmärrykset ratsastajainliiton ja ratsastajien välillä, kun tieto ei ole kulkenut tarpeeksi selkeästi.

Lajin positiivisen julkisuuskuvan takia näitä voisi yrittää peitellä, mutta täytyy muistaa, että toimittaja on ensisijaisesti vastuussa yleisölleen.

Olen kuullut, ettei kaikkea tarvitsisi tuoda julkisuuteen, että hevosväki voisi hoitaa asian myös keskenään. Mutta hoitaisiko se?

Somen keskustelupalstoilla käydään jatkuvaa anonyymiä sanasotaa, jota ei kukaan voi hallita. Siellä ei faktoista välitetä, vaan jokainen mielipide ja juoru muuttuu ehdottomaksi totuudeksi. Siellä tällä hetkellä pyörivä,  Stella Hagelstamin persoonaan menevä, keskustelu on muuttunut rajuksi ja vastenmieliseksi.

Ratsastajat ovat muuttuneet tietoisemmaksi siitä, millaisen kuvan he itsestään antavat. He pelkäävät, että heidän haastattelunsa ymmärretään väärin. On heitä, jotka pelkäävät menestyksen kautta saavutetun runsaan palstatilan antavan heistä negatiivisen mielikuvan. Ja on myös heitä, jotka eivät anna haastattelua, koska pelkäävät tulevansa sen jälkeen kiusatuksi.

Näin tulehtuneessa tilanteessa ratsastusväen tulisi olla entistä avoimempi ja valmiimpi kommunikoimaan keskenään. Ratsastajainliitto lajin etujärjestönä voisi näyttää esimerkkiä, mutta valitettavasti sen toistuvat kommunikaatioepäselvyydet vihjaavat, että se valitsee strategiakseen mieluummin vastakkainasettelun:

Stella Hagelstam ja epäselvyys hevosen rekisteröinnissä. Kenttäratsastajien tietämättömyys olympiakomitean tehostamistukirahojen hakemisesta liitolta. Hollantilaisten maajoukkuevalmentajien yllättävät sähköpostipotkut. Viimekesäinen tiedonkatkos, kun juuri ennen EM-kisoja selvisi, että Jone Illin Celtas Quillanilla ei ollutkaan vaadittuja kvaalituloksia.

Lienee paikallaan pohtia, millaiset ovat välit ratsastajainliiton ja huippuratsastajien välillä. Toimivatko kemiat eri sidosryhmien välillä? Se että kommunikaatiokatkokset nousevat toistuvasti esille, kielii jonkinasteisesta yhteisymmärryksen puutteesta.

Liiton vakiovastaus, että ”tietoa on lähetetty, mutta sitä ei ole luettu. Vastuu on urheilijalla” alkaa toistaa itseään. Pitäisikö määritellä myös lajiliiton vastuut? Välitetäänkö tieto tarpeeksi ymmärrettävästi? Jokainen joka on joskus lukenut FEI:n englanninkielisiä sääntöopuksia tietää, että ne eivät ole ihan yksinkertaista ymmärtää.

Tilanne on ymmärrettävästi kiusallinen ratsastajainliitolle, varsinkin näin olympialaisten alla.

Asiaa ei kuitenkaan paranna se, että liiton edustaja pyytää minua toimittajana auttamaan uutisoimalla asioista positiivisempaan sävyyn. Minun tulisi kuulemma ymmärtää kirjoitteluni seuraukset, sillä olympiakomitea saa ratsastuksesta kuvan lajina, joka ei hoida asioitaan ammattimaisesti ja kunnolla. Ja tämä vaikuttaa tukirahojen saantiin kohti Los Angelsin olympialaisia.

Toisin sanoen olen kurja joukkuepelaaja, kun en tajua, että meidän tulee antaa ratsastuksesta hyvä kuva ulospäin, jotta saamme enemmän rahaa!

Journalistin ohjeiden 3. kohta kuuluu näin:

Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Ongelmia ei poista se, että niistä uutisoidaan positiivisesti. Ongelmat poistuvat, kun ongelmat myönnetään ja niille etsitään ratkaisu.

Pariisiin on aikaa pari viikkoa. Toivottavasti keskusteluyhteys joukkueen eri tahojen välillä saadaan toimimaan saumattomasti, jotta urheilijat pystyvät keskittymään suorituksiinsa 100 prosenttisesti.