Kolumni: Tuuheaharjainen, putipuhdas valkoinen poni seisoo kuusenhavuilla koristellussa puhtaassa karsinassa

Vein kahdeksanvuotiaan lapsenlapseni ratsastustunnille. Tunnin jälkeen hoidimme hevosen ja varusteet ja kävelimme sitten yhdessä autolle."Mamma. Arvaa mitä", lapsi aloitti."No?" minä kysyin."Minä en tahtoisi mitään muuta joululahjaksi, jos saisin oman ponin. En yhtään mitään muuta. Sitä ponia voisi pitää täällä tallilla."Arvaa mitä, lapsi, minä ajattelin. Tiedän täsmälleen, mitä tarkoitat. Uskallan jopa väittää, että tiedän, miltä sinusta tuntuu."Olisihan se hienoa", minä sanoin ja jatkoin sitten, että kun se ponin omistaminen ei ole ihan niin yksinkertaista ja luettelin kaikki esteet ja harmit, joita asian tiellä on. Yhtäkään niistä lapsi ei usko, mutta jokainen lisää pienen ihmisen turhautumista kaikkivaltiaisiin aikuisiin, jotka voisivat mutta eivät tahdo tai viitsi.Olen itse ollut samanlainen, uskonut yhtä järkkymättä siihen, että minun ja oman ponin välissä ovat vain vanhemmat, jotka eivät halua. Rahaa näytti kyllä olevan, sitä löytyi, kun ostettiin lauantaimakkaraa ja jauhelihaa tai tuli sähkölasku. Lapsen mielessä kaikki nämä olivat samalla viivalla ponin kanssa, yhtä helposti maksettavissa sieltä salaperäisestä rahapussista, jonka elämästä ja sisällöstä lapsille ei kerrottu muuta, kuin ettei siellä koskaan muka ole mitään ylimääräistä.Nyt tietysti ymmärrän, olen ymmärtänyt jo kymmeniä vuosia, ettei minun perheeni kuulunut hevosenomistajaluokkaan, ei ollut lähelläkään sitä. Niinpä se, että lapsuuden lahjatoive olisi toteutunut, olisi merkinnyt myös syntymistä toisenlaiseen todellisuuteen, korkeisiin huoneisiin, paksujen kiviseinien sisään, ruokasaleihin, joiden seinillä on aitoja tauluja ja joiden pöydissä ei käytetä juomalaseina vanhoja sinappipurkkeja.Nykyään hevosen omistaminen ei ole enää vain rikkaiden vaan jokamiehen oikeus. Ei siihen ole mitään lisättävää, jos hevonen saa sen, mitä hevoselle kuuluu. Usein tosin näyttää käyvän niin, että hevosen ihmiselle ei jää juuri mitään, mutta sen riskin aito hevosihminen kai ottaa riemumielin. Eikä siihenkään ole mitään lisättävää, sillä vaikka kaikki elämässä ei ole valittavissa, tämä asia on.En ole lakannut unelmoimasta omasta hevosesta. Unelma on muinoin näkemäni kuva, jossa tuuheaharjainen, putipuhdas valkoinen poni seisoo kuusenhavuilla koristellussa puhtaassa karsinassa kuin jouluyön ihme. Katsoin sitä kuvaa kauan ja mietin millainen onnentyttö omistaa noin ihanan ponin noin ihanassa paikassa, vaikka hyvin tiedän, että kuvaa varten oli tehty paljon työtä, kaikki epäsiisteys oli rajattu sen ulkopuolelle ja ettei mikään ollut sitä miltä näytti.Unelmoin silti omasta hevosesta. Ostan sen sitten, kun tulen rikkaaksi. Miten rikastuminen tapahtuu, on sankan hämärän peitossa, sillä en harrasta uhkapelejä eikä minulla enää ole iäkkäitä sukulaisia, joiden perintöön voisin turvata. Tosin silloinkin, kun niitä iäkkäitä sukulaisia oli ja meni, perintö riitti vain uuden jääkaapin ostamiseen.Mene töihin, sanoo nyt joku. Kiitos neuvosta, menen kyllä, kun saan päätettyä, minkä suuripalkkaisista lähes seitsemänkymppisille humanisteille tarjotuista työpaikoista otan.Ei kun vakavasti. Ei minusta olisi ollut eikä nytkään ole hevosen omistajaksi. Olen siihen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen.Miten elämäni olisi mennyt, jos olisin aikoinaan saanut sen toivotuimman joululahjan, oman ponin?Jos ihme olisi tapahtunut ja olisin lapsena saanut sen ponin joululahjaksi, olisin ollut enemmän kuin onneni kukkuloilla. Olisin ollut euforisen, ylimaallisen onnellinen. Ainakin viikon. Sen jälkeen hevosen päivittäinen ja työläs hoitaminen olisi lakannut kiinnostamasta. Viimeistään sitten, kun olisin ymmärtänyt, etten voikaan viilettää ponillani pitkin peltoja cowboy-hattu päässä, kiinnostus olisi lopahtanut kokonaan.Ai pitääkö sitä harjata joka päivä? Siis minun? Mutta kun en minä jaksa, mahaan sattuu ja sormi jäi pulpetin kannen väliin.Näin tulisi käymään myös kahdeksanvuotiaalle lapsenlapselleni. Voi kuitenkin olla, että hänen tiensä hevosten maailmassa on toinen, hänestä vielä tulee jonain päivänä oman hevosen omistaja. Minun lahjani hänelle nyt on se, että valan uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen, sellaiseen tulevaisuuteen, jossa pienistä tytöistä on kasvanut rohkeita ja itsenäisesti ajattelevia naisia, jotka omalla työllään ja omilla valinnoillaan luovat elämästään parhaan mahdollisen.Jotain minulta on varmasti jäänyt saamatta, kun omaa hevosta ei ole koskaan ollut. Miltä tuntuu hevosen kiintymys – siitä minä en tiedä mitään. En myöskään siitä, miltä tuntuu, kun tietää, että hevonen luottaa omaan ihmiseensä. Painavia, tärkeitä asioita, joiden vastapainona ovat alituinen rahanmeno, valtava vastuu ja jäisten hevosenkokkareiden hakkaaminen talvitarhan pohjasta otsalamppu päässä.Saan kaikesta huolimatta nauttia hevostelusta. Käyn kaksi kertaa viikossa tervehtimässä hevosystävääni. Teen tallitöitä, ratsastan ja saan harjata ja rapsutella hevosta mielin määrin.Epäpätevänä talliapulaisena pääsen nyt nauttimaan hevosista niitä vähemmän nautinnollisia jäisiä kokkareita myöten, mutta koen silti noukkivani rusinat pullasta. Se on mahdollista siksi, että jonkun toisen lapsuusunelma on toteutunut, että jonkun toisen rohkeus riitti siihen mihin omani ei yltänyt.Hevosnaiset ovat erityisiä. Monille, ellei useimmille hevonen on elämän tärkein asia. Jotkut pystyvät tekemään kompromisseja ja luopumaan esimerkiksi perheen hyväksi, mutta hevosen asemaa sydämessä ei horjuta mikään.Tielle on osunut pettymyksiä ja vääriä valintoja, mutta yhtä asiaa kukaan ei minulle kertonut katuneensa, hevosharrastustaan.Kun sydämensä kerran menettää hevosille, paluuta ei ole.Pirkko Varjo Kirjoittajalta julkaistiin syksyllä teos Tätiratsastajan tarinoita (Readme)..Kirja-arvio: Silikonipaikkojen ja paukkuliivin tarkoituksesta – kaikki me olemme oman elämämme tätiratsastajia

Kolumni: Tuuheaharjainen, putipuhdas valkoinen poni seisoo kuusenhavuilla koristellussa puhtaassa karsinassa

Aiheeseen liittyvää