Ratsastus on formuloiden ohella yksi maailman kalleimmista kilpaurheilulajeista. Silti se vetää puoleensa persaukisia unelmoijia, jotka toivovat kykenevänsä luomaan kilparatsastajan uraa oppimatta pelin sääntöjä.Ongelma alkaa jo harrastajatasolta, kun ostetaan ensimmäinen kilpahevonen. Jos rahaa on vähän, ostetaan halpa hevonen. Jos kilpahevonen on halpa, se on joko rikki tai niin hankala, että aloitteleva kilparatsastaja hädin tuskin pääsee edes kilparadalle. Epäsopiva hevonen lisää kustannuksia, kun tarvitaan enemmän valmennusta, eläinlääkäriä ja tukihoitoja. Kun rahaa ei ole, laskuja jää maksamatta ja lopulta vaihdetaan paikkakuntaa toivoen, ettei maine seuraa perässä.Jos haaveena on ammattilaisuus ja perheestä ei löydy pätäkkää, järkevintä olisi naida rahaa tai keksiä keino tienata se. Sanonta ”miten tienaat hevosilla miljoonan? Aloittamalla kahdella” ei ole turha.Maailma on pullollaan taitavia ratsastajia, jotka eivät koskaan pääse huipulle, koska ratsastustaito on vain yksi osa kilparatsastusta. Hyvä ratsastaja tarvitsee hyviä hevosia ja tiimin ympärilleen. Jos niitä ei voi itse ostaa, tarvitaan ihmisiä, jotka antavat hevosia ja maksavat kulut.Kilparatsastukseen vaaditaan kahta asiaa: rahaa ja suhteita. Jos on paljon rahaa, löytyy helposti suhteita. Jos rahaa ei ole, on luotava tiivis suhteiden verkosto. Köyhällä ratsastajatoivolla on kaksi mahdollisuutta: työskennellä jonkun palveluksessa tai perustaa oma talli.Työntekijänä ei ole vastuuta yrityksen tuloksenteosta, mutta mahdollisuudet edetä ratsastajana voivat olla rajalliset ja asiat on tehtävä työnantajan haluamalla tavalla.Oma talli houkuttelee monia, sillä siinä saa olla oma pomonsa. Voi pitää haluamansa hevoset ja mennä haluamiinsa kisoihin. Kuulostaa ihanalta! Mutta mukana tulee vastuu yrityksestä, mikä vaatii edes perustason ymmärrystä yritystoiminnasta. Tulojen ja menojen on kohdattava. Moni unohtaa tämän ja elää kisa kerrallaan.Jollei ole onnistunut luomaan kattavaa verkostoa kasvattajien, hevosenomistajien ja hevoskauppiaiden kanssa, on vaikeaa saada maksavia asiakkaita. Moni löytää hevosia kilpailutettavaksi, mutta tyytyy diiliin, jossa joutuu maksamaan kustannukset esimerkiksi myyntiin asti. Jos talli on täynnä hevosia, joista saa maksun ”sitten joskus”, alkaa velkoja kertyä sinne ja tänne.Samanlaisia huonoja diilejä ratsastajat tekevät sponsoreiden kanssa. Parhaimmassa tapauksessa sponsorit antavat tuotteensa ilmaiseksi niitä mainostavan ratsastajan käyttöön, ehkä jopa maksavat siitä. Samaan aikaan tehdään huonoja sopimuksia, joissa ratsastaja saa vain alennusta tuotteista, joita kilpailuissa ja somessa mainostaa. Silti taloudellisesti huonoihin sopimuksiin suostutaan, sillä julkisuuskuvan tulee kiiltää.Ratsastuksessa monet matalamman tason kansainväliset kilpailut on luotu houkutteleviksi massatapahtumiksi. FEI:n kalenteri on näitä kivoja kisoja pullollaan, mutta niissä kilpaileminen on todella kallista. Keski-Euroopassa saa muutamalla kympillä naapuritallin pellolla samantasoisia ratoja ja kovempaa vastusta kuin Espanjan kiertueilla tuhansilla euroilla. Silti köyhänkin kilparatsastajan veri vetää loistokkuuden joukkoon, sillä onhan siellä aina mahdollisuus myydä hevonen tai voittaa palkintorahoja. Yritystoiminta ei voi perustua toivomuksille, vaan kilpailuun on oltava varaa vaikkei kisoista tulisi takaisin penniäkään.Ilmiö on toki nähtävissä myös kilparatsastuksen ulkopuolella. Moni elää yli varojensa toteuttaessaan unelmaansa. Eikä ihme, sillä joka paikassa toitotetaan: kaikki on mahdollista, jos vain haluaa. Valitettavasti pelkkä halu ei riitä vaan vaaditaan myös ymmärrystä elämän lainalaisuuksista.Täydellinen someimago ei ole menestyksen tae, vaan taustalla saattaa piillä romahduspisteessä oleva pilvilinna. Omien unelmien tavoittelu ei voi tapahtua toisten kustannuksilla, sillä maksun aika tulee lopulta aina.
Ratsastus on formuloiden ohella yksi maailman kalleimmista kilpaurheilulajeista. Silti se vetää puoleensa persaukisia unelmoijia, jotka toivovat kykenevänsä luomaan kilparatsastajan uraa oppimatta pelin sääntöjä.Ongelma alkaa jo harrastajatasolta, kun ostetaan ensimmäinen kilpahevonen. Jos rahaa on vähän, ostetaan halpa hevonen. Jos kilpahevonen on halpa, se on joko rikki tai niin hankala, että aloitteleva kilparatsastaja hädin tuskin pääsee edes kilparadalle. Epäsopiva hevonen lisää kustannuksia, kun tarvitaan enemmän valmennusta, eläinlääkäriä ja tukihoitoja. Kun rahaa ei ole, laskuja jää maksamatta ja lopulta vaihdetaan paikkakuntaa toivoen, ettei maine seuraa perässä.Jos haaveena on ammattilaisuus ja perheestä ei löydy pätäkkää, järkevintä olisi naida rahaa tai keksiä keino tienata se. Sanonta ”miten tienaat hevosilla miljoonan? Aloittamalla kahdella” ei ole turha.Maailma on pullollaan taitavia ratsastajia, jotka eivät koskaan pääse huipulle, koska ratsastustaito on vain yksi osa kilparatsastusta. Hyvä ratsastaja tarvitsee hyviä hevosia ja tiimin ympärilleen. Jos niitä ei voi itse ostaa, tarvitaan ihmisiä, jotka antavat hevosia ja maksavat kulut.Kilparatsastukseen vaaditaan kahta asiaa: rahaa ja suhteita. Jos on paljon rahaa, löytyy helposti suhteita. Jos rahaa ei ole, on luotava tiivis suhteiden verkosto. Köyhällä ratsastajatoivolla on kaksi mahdollisuutta: työskennellä jonkun palveluksessa tai perustaa oma talli.Työntekijänä ei ole vastuuta yrityksen tuloksenteosta, mutta mahdollisuudet edetä ratsastajana voivat olla rajalliset ja asiat on tehtävä työnantajan haluamalla tavalla.Oma talli houkuttelee monia, sillä siinä saa olla oma pomonsa. Voi pitää haluamansa hevoset ja mennä haluamiinsa kisoihin. Kuulostaa ihanalta! Mutta mukana tulee vastuu yrityksestä, mikä vaatii edes perustason ymmärrystä yritystoiminnasta. Tulojen ja menojen on kohdattava. Moni unohtaa tämän ja elää kisa kerrallaan.Jollei ole onnistunut luomaan kattavaa verkostoa kasvattajien, hevosenomistajien ja hevoskauppiaiden kanssa, on vaikeaa saada maksavia asiakkaita. Moni löytää hevosia kilpailutettavaksi, mutta tyytyy diiliin, jossa joutuu maksamaan kustannukset esimerkiksi myyntiin asti. Jos talli on täynnä hevosia, joista saa maksun ”sitten joskus”, alkaa velkoja kertyä sinne ja tänne.Samanlaisia huonoja diilejä ratsastajat tekevät sponsoreiden kanssa. Parhaimmassa tapauksessa sponsorit antavat tuotteensa ilmaiseksi niitä mainostavan ratsastajan käyttöön, ehkä jopa maksavat siitä. Samaan aikaan tehdään huonoja sopimuksia, joissa ratsastaja saa vain alennusta tuotteista, joita kilpailuissa ja somessa mainostaa. Silti taloudellisesti huonoihin sopimuksiin suostutaan, sillä julkisuuskuvan tulee kiiltää.Ratsastuksessa monet matalamman tason kansainväliset kilpailut on luotu houkutteleviksi massatapahtumiksi. FEI:n kalenteri on näitä kivoja kisoja pullollaan, mutta niissä kilpaileminen on todella kallista. Keski-Euroopassa saa muutamalla kympillä naapuritallin pellolla samantasoisia ratoja ja kovempaa vastusta kuin Espanjan kiertueilla tuhansilla euroilla. Silti köyhänkin kilparatsastajan veri vetää loistokkuuden joukkoon, sillä onhan siellä aina mahdollisuus myydä hevonen tai voittaa palkintorahoja. Yritystoiminta ei voi perustua toivomuksille, vaan kilpailuun on oltava varaa vaikkei kisoista tulisi takaisin penniäkään.Ilmiö on toki nähtävissä myös kilparatsastuksen ulkopuolella. Moni elää yli varojensa toteuttaessaan unelmaansa. Eikä ihme, sillä joka paikassa toitotetaan: kaikki on mahdollista, jos vain haluaa. Valitettavasti pelkkä halu ei riitä vaan vaaditaan myös ymmärrystä elämän lainalaisuuksista.Täydellinen someimago ei ole menestyksen tae, vaan taustalla saattaa piillä romahduspisteessä oleva pilvilinna. Omien unelmien tavoittelu ei voi tapahtua toisten kustannuksilla, sillä maksun aika tulee lopulta aina.
