Lukija: Aloittelevan kilparatsastajan tie tyssää hintavaan byrokratiaan
Harrastuksena ja stressinmurtajana eläimet ovat meistä monelle parhaasta päästä. Eläimen kanssa oleminen antaa jo itsessään paljon.
Kaikki hevostelu ei kuitenkaan ole urheilua. Hevosen selässä voi kuka hyvänsä kiikkua, kilpaurheilu taas vaatii omankin kehon kelvollista hallintaa. Sekä ratsastajalta että hevoselta.
Esteratsastus urheiluna alkaa 130-tasolta, eikä siihenkään tarvita vielä kuin kelvollinen hevonen ja ratsastajalta keskitasoa vähän reilummin osaamista. Alemmilla tasoilla ratsastus on ihana harrastus, mutta kohtuullisen arvokas.
Ratsastus kilpaurheiluna näivettyy pikkuhiljaa, kun mahdollisuudet oppia ja kilpailla on tehty byrokratialla ja kustannuksilla monille aloittaville harrastajille liian kalliiksi. Ihmiset eivät yksinkertaisesti pääse kilpailemaan tarpeeksi. Reitti helposta tasosta ylöspäin ei toimi. Kun pyramidi kapeutuu, keskitason osaaminen hiipuu, valuu alaspäin.
Meillä on loputon määrä pykäliä, sekä kustannuksia ilman selvää vastinetta. Kilpailuihin vaadittavien toimihenkilöiden lista on pitkä: eläinlääkäri, ambulanssi, kengittäjä, ratamestari, tuomari, tallimestari, kilpailun johtaja. Koko himmelin kiehtovin hahmo on stewardi roikkumassa hevosten suupielessä verkka-alueella. Eiköhän stewardikin laskuta työstään. Tarvitaanko kaikkia näitä laskuttajia?
Itse olen toiminut 40 vuotta seppänä raveissa ja ratsukisoissa. Koskaan en ole saanut työstä rahaa järjestäjiltä, toki en ole pyytänytkään. Joskus ilmoitin hinnan, jos en halunnut mennä ollenkaan. Köyhin talkoilee eniten.
Kokenut ratsastuskouluyrittäjä on käynyt ensiapukurssin, osaa lyödä irtokengän ja piirtää sopivat radat, ja tuntee väkensä. Johtaja sekä tallimestari hän on jo muutenkin. Paikalla on myös välineet elvytykseen. Tällainen yrittäjä voisi pitkälti järjestää koko kilpailun, mutta missä välissä hän olisi ehtinyt kerätä kaikki vaadittavat paperit ja todistukset?
Viime vuodet on ajettu huolella alas junioreiden mahdollisuutta kilpailla aktiivisesti. Suurin piirtein vuosina 2010–2015 kilpaileminen loppui täällä Oulun seudulla.
Ennen pitkää laji loppuu hyvän mielen kilpaurheiluna muuallakin.
Joskus takavuosina oli Pekka Mäkelän pihassa 5–7 ratsastajaa, jotka kiersivät 140 cm radan nollalla virhepisteellä. Nyt on täysi työ saada kasaan tuo määrä koko maassa.
En ole kilpaurheilun fanaattinen ihannoija, ikämiehenä hienojen hevosten näkeminenkin jo riittää. Lihaksettomia turreja näin viimeisinä kengitysvuosinani liikaakin, jumittamassa lastaussillan edessä klinikan pihalla tai kaula pitkällä kotikentällä.
Kilpaurheilun tason hiipuessa lässähtävät kuitenkin vaatimustaso, ymmärrys ja kuri myös harrastajien keskuudessa. Harmi kyllä, suunta jo ollut näkyvissä pitkään.
En pidätä henkeä odottaessani, että suunta muuttuisi, vaikka tämän kirjoitankin. Vaihtoehdot taitavat olla vähissä. Ymmärrän kyllä nykyajan vaatimukset turvallisuuden ja vastuullisuuden suhteen. Byrokratian ja vaatimusten osittaiseksi purkamiseksi on kovin vähän tehtävissä.
Mutta eikö helpoimmat ja pienimmät kisat voisi silti jättää kevyempään kontrolliin?
Helpotettaisiin järjestäjän kohdistuvia vaatimuksia vaikkapa metriin esteissä ja keskiravin ja 10 metrin laukkavoltin tuolle puolelle koulupuolella – tälle tasolle asti nimittäin pidän hommaa totuttelemisena ja rutiinin keräämisenä, eikä se saisi olla liian vakava.
Miksei tälläkin tasolla voitaisi pysyä, kunhan vain väkeä riittäisi ja kipuaminen ylöspäin tehtäisiin mahdollisimman helpoksi.
Talkootyötäkin soisi lisättävän.
Vaihtoehto on myös koko homman hiipuminen puuhasteluksi, eikä siinäkään mitään väärää ole.
Mutta, siinä tapauksessa, lakataan sentään puhumasta urheilusta.
Jukka Meller
Entinen kengittäjä ja esteratsastaja, joka on ollut myös hevoskauppias, ratsastuskouluyrittäjä sekä autokuski