Kuule hevosalan PR-ihminen, mies sie tarviit oikein hyyvää tapahtumaa, täs siul on sellane. Ehkä paras. Ei orivarsalaitumen voittanutta, kysyttiin sitten hevosilta tai ihmisiltä, keneltä vain. Ja vielä täällä mie ja sie -alueella, Miehikkälän Haukniemessä, jossa tunnelma on leppoisa, ja samalla perinteinen ja harras. Sellainen aito ja konstailematon.Laitumellelaskusunnuntait ovat aina niin huikaisevan kauniita kesäpäiviä, että sielusta ottaa. Siniristilippu on vedetty salkoon. Grillissä tuoksuu makkara, eikä edes pitkä jono myyntipisteelle harmita. Päinvastoin, jonossa on kiva jutella. Ihminen on onnellinen, kun näkee hevosten ryntäyksen alkukesän vapauteen. Kun näkee kaiken vaivan ja huolenpidon, mikä hevosten eteen on tehty. Kun katsoo laitumelle, hevosten paratiisiin, joka on niin tuoreen vihreä ja jota riittää kymmeniä hehtaareja. Toki kaupunkilainen hämmästelee hevosten rajuutta keskenään. Sitä, että leikki on testosteronin värittämää voimien mittelöä. Hevosenleikkiä. Sitä, että kun kavio mäjähtää toisen kylkeen, se kuuluu vastarannalle asti. Ihmeen vähän kuitenkaan koskaan mitään tapahtuu. Hevonen on mestari lukemaan ja ennakoimaan toista hevosta, kunhan vain tilaa on. Tähän liittyy varsalaitumen pedagoginen etu. Kukaan ei kommunikoi paremmin hevosen kanssa, kuin toinen hevonen. Palaute tulee asiasta, jonka palautteen saaja ymmärtää. Ja se palaute tulee sekunnin murto-osassa. Laumassa hevoset sosiaalistuvat, tottuvat toisiin hevosiin, mistä on apua koko niiden loppuelämän ajan. Urbaanilegenda väittää, että varsalaitumella se yksi, joka on kaikkien kunkku, olisi syksyllä entistäkin hankalampi käsitellä, sillä sen ego on paisunut kaksinkertaiseksi. Mutta itse en usko tähän – kyllä sekin on kesän aikana niitä palautteita saanut.
