Paluu satulaan 14: Kysyin urheilupsykologilta, miksi paluu satulaan on niin vaikeaa – "Jokainen luo paineet omassa päässään"

Haasteeni toteuttamispäivä lähestyy, mutta kuten matkaani seuranneet tietävät, mutkia matkassa on ollut runsaasti. Otin yhteyttä urheilupsykologiin, sillä haluan ymmärtää paluun henkisiä haasteita paremmin ja oppia käsittelemään niitä.Anna Andersén on sertifioitu urheilupsykologi, jonka lisäksi hän on SRL:n 2-tason lajivalmentaja sekä kansainvälinen askellajiratsastuksen tuomari. Hänellä on asiakkainaan niin este-, koulu- kuin kenttäratsastajiakin, minkä lisäksi hän kouluttaa ratsastusvalmentajia. Hän kilpailee myös itse harrastusmielessä askellajiratsastuksessa, ja paluu kilparadoille on hänelle tuttua – hän on käynyt prosessin läpi myös itse.”Oli pitkä aika, että en kisannut, kun lapset olivat pieniä ja ei ollut sopivaa hevosta”, Andersén kertoo.Kun vaihe meni ohi ja hän hankki uuden hevosen, edessä olikin uudenlainen tilanne.”Siinä välissä olin kouluttautunut valmentajaksi ja urheilupsykologiksi, ja mulla oli myös tuomarin pätevyys. Siitä tuli tietynlainen jännitysmomentti. Kun piti mennä kilpailemaan, se paine omasta roolista olikin kova.”Yhtäkkiä ajatukset pyörivät siinä, mitä muut ajattelevat ja odottavat.”Mieli loi painetta. Nyt mun pitäisi pärjätä, koska mulla on kaikki taustat koulutuksellisesti kunnossa. Siinä vaiheessa kävin itsekin psyykkisessä valmennuksessa ja käsittelin tätä rooliristiriitaa.”Käsittely auttoi jäsentämään sen, että kilpailuissa hän on samalla viivalla kenen tahansa toisen harrastajaratsastajan kanssa.Monen ratsastajan päässä pyörii ajatuksia siitä, mitä muut ajattelevat. Ihmisen mieli on vertaileva, ensin tulee kriittisiä ja vertailevia ajatuksia. Kun oppii olemaan mielensä kanssa, kaikkia tuonkaltaisia ajatuksia ei enää usko, jolloin voi rakentaa itselleen hyvää itsetuntoa ja itsetuntemusta tukevaa sisäistä puhetta.”Sitten voimme valita, mitä uskomme. Uskommeko mielemme automaattista, negatiivista ja vertailevaa ajattelumaailmaa vai uskommeko sitä, mitä sanomme itse itsellemme”, Andersén sanoo.Ajatuksiaan ei voi valita, sillä ne ovat nopeita ja automaattisia, mutta on mahdollista valita miten ajatuksiinsa ja tilanteisiin suhtautuu.”Jokainen luo paineet omassa päässään. Vertailevan mielen kanssa pitäisi käydä dialogia ja muistaa, että radalle mennään omista lähtökohdista ja sitä tehdään sen takia, että se on hauskaa, jännittävää, innostavaa.”Tärkeää on löytää oman tasonsa mukainen kilpailu ja nauttia siitä. Loppujen lopuksi ihmiset eivät ole kovinkaan kiinnostuneita toisten tekemisestä.”Jokaisella ratsastajalla, oli taso mikä tahansa, on oikeus mennä tekemään sitä, mikä tuntuu kivalta”, Andersén toteaa.Kilpailulle on myös tärkeää asettaa oma tavoite, joka voi olla matala ja itselleen sopiva. Se voi vaikka olla vain, että pysyy radalla tai satulassa. Tavoitteen ei kannata olla niinkään tuloksellinen vaan ennemminkin prosessitavoite.”Tavoite voi olla pysyä radalla keskittyneenä ja käyttää apuja pehmeästi. Se on sitten sun fokus ja tavoite siihen, mitä radalla tehdään. Sä itse tiedät, oletko päässyt tavoitteeseen, Andersén sanoo.Huomaan, että olen keskittynyt projektissani tuloksiin ja se on luonut kireyttä tekemiseeni, vaikken kisoihin olla vielä päästy. Kun keväällä haastattelin paluun tehnyttä huippupesäpalloilijaa, hän antoi minulle ohjeeksi säilyttää innokkuus. Se unohtui ja sorruin synkistelemään. Tämä jälleen osoittaa sen, miten tarvitsemme toisia ihmisiä peilaamaan omaa tekemistämme!.Kerron Andersénille identiteettikriisistäni, sillä lopettaessani hyppäsin kansainvälisiä kilpailuja ja nyt edessä on 80 cm seurakisoja. Vaikka tajuan, että lähtökohtani on täysin eri kuin vuonna 2011, se silti aiheuttaa minussa ristiriitoja. Puhumattakaan siitä, että kehoni on muuttunut 14 vuoden aikana.Ilmiö on Andersénille tuttu:”Lasten jälkeen mulla oli sellainen olo, että en tunne mun kroppaa. Se oli muuttunut.”Urheilijan tulee hyväksyä, että aikaa on kulunut ja ikää on tullut. ”Tarvitaan radikaali hyväksyntä siihen, että ei ole enää samaa kehoa, kuin silloin kun oli nuori ja urheilullinen.”Jälleen tulee varoa mielen luomaa painetta. Muut ihmiset eivät oleta, että on edelleen sama versio itsestään.”Toisaalta tulee muistaa, että on tehnyt tätä ennenkin. Kehossa on syvällä kehotietoisuutta siitä, että osaa homman. Nyt se on ruosteessa, mutta treenataan.”Myös identiteettikysymykseen Andersénilla on lääke: miettiä millaisen roolin itselleen ottaa. Sen sijaan että näkee itsensä edelleen kansainvälisiä kilpailuja kilpailevana ratsastajana, tulee suhtautua itseensä harrasteratsastajana.”On hyvä muistaa, että ammattilaiset kilpailevat hyvin eri tasoilla riippuen hevosesta. Ammattilainenkin voi kilpailla helpommassa luokassa, jos on uusi hevonen. Kilpaileminen tulisi aina suhteuttaa siihen, mikä ratsukon taso on sillä hetkellä.”Kerron myös, että olen alkanut epäillä motivaatiotani. Sairastelut ja viivästymisen turhauttavat, mutta pistävät myös miettimään, haluanko todella kilpailla jälleen. Ehkä kehoni yrittää kertoa, että alitajuisesti en halua koko asiaa.Mistä voi tietää, tavoitteleeko kilpailemista omasta halustaan vai siksi, että niin ”kuuluu tehdä”. Andersén tunnistaa ilmiön, että kilpailemaan lähdetään ympäristön paineesta. Keho saattaa kertoa viestejä ja onkin tärkeää kuunnella sisintään.”Meidän kannattaisi kuunnella gut feelingiä. Mitä keho kertoo?”Hänellä on omakohtaista kokemusta ratsastuspelosta, jota hän ei alkuun myöntänyt edes itselleen.”Ajattelin olevani puoliammattilainen, joka osaa ja pystyy.”Hänellä oli hevonen, joka saattoi käyttäytyä arvaamattomasti. Andersén ajatteli, että sen kanssa vain täytyy harjoitella enemmän.”Huomasin pelon niin, että en halunnut mennä tallille. Kun menin sinne, mun sydän alkoi tykyttämään. Mulla oli huono olo. Meni pitkä aika, ennen kuin myönsin, että mua pelottaa mennä hevosen selkään.”On tärkeää pysähtyä ja kuunnella kehollisia viestejä. Itseltään kannattaa myös kysyä, että miksi on tärkeää kilpailla.”Mitkä ne motivaatiotekijät ovat? Miksi ajattelen, että mun pitää kilpailla.”Kilpaileminen voi jännittää, tuntua hermostuttavalta tai epävarmalta, mutta tulisi tarkastella koko kilpailupäivää eikä vain tuntemuksia ennen suoritusta.”Osallistua kilpailuihin, nähdä siellä ihmisiä, yrittää se, mihin sillä hetkellä pystyy – näiden täytyy tuntua kivalta. Jos se tuntuu ikävältä, miksi sitä tarvitsisi tehdä”, Andersén kysyy.Jos nauttii kilpailemisesta kaikkine osa-alueineen, ei epäonnistunut suorituskaan harmita niin paljoa.Kilpailijoina ihmiset ovat erilaisia eikä kaikille ei sovi samanlainen valmistautuminen. Toiset tarvitsevat armollisuutta ja toiset tsemppaamista. Tunnistamista auttaa, jos asioista voi keskustella valmentajan tai psyykkisen valmentajan kanssa, mutta niitä voi myös pohtia itse.”Joskus sanon, että teet vain 80 %. Vaikka tiedämme, että voi suorittaa paremmin. Anna itsellesi lupa tehdä virheitä. Silloin suoritus rentoutuu. Toisille saatan sanoa, että nyt menet ja vedät 150 %”, Andersén naurahtaa. Ajatus kilpailemisesta kutkuttaa minua edelleen, mutta ehkä kompastuskiveni onkin harjoitteleminen! Ehkä en jaksaisi treenata? Siihenkin Andersén kehottaa suhtautumaan hyväksyvästi ja peilaamaan tavoitteeseen:”Jos tavoite on pärjätä kilpailussa, täytyy harjoitella ja tykätä siitä. Mutta joskus matalalla tasolla voi mennä kilpailemaan vain katsoakseen, millaista se on. Silloin ei tarvitse harjoitella niin paljoa, mutta myöskään odotukset suoritusta kohtaan voi olla korkeat.”

Paluu satulaan 14: Kysyin urheilupsykologilta, miksi paluu satulaan on niin vaikeaa – "Jokainen luo paineet omassa päässään"

Aiheeseen liittyvää