Paluu satulaan 25: HIHS-projekti yhdisti lapsuuden ystävät vuosikymmenten takaa

Siikajoella Kastellin Ratsutilalla 1990-luvulla meitä oli viisi raahelaista tyttöä, jotka opettelivat ratsastus- ja hevosmiestaitoja kuten niin monet siihen aikaan. Kävimme tunneilla, hoidimme hoitohevosiamme, ja myöhemmin kilpailimme tallin kisoissa ja teimme tallitöitä viikonloppuisin. Vapaa-aika kului muutenkin yhdessä, milloin kenenkin luona siskonpedissä nukkuen. Yläasteelle siirryttäessä meidän porukka pikkuhiljaa hajosi. Osa lopetti ratsastuksen, osa kiinnostui pojista tai koulunkäynnistä, ja minä sain oman hevosen ja keskityin enemmän kilparatsastukseen.Meni monta, monta vuotta. Monta kymmentä vuotta. Muutama vuosi sitten menin tuuraamaan eräälle oululaiselle ratsastuskoululle ja tunnilla oppilaana oli yksi lapsuuden talliporukasta, Heidi Kokko! Hän oli aloittanut ratsastuksen uudelleen aikuisiällä, tyttäriensä vanavedessä. Vaikka olimme toki olleet somekavereita, jälleennäkeminen oli riemukas. Ei todellakaan tuntunut, että edellisestä tapaamisesta oli kulunut vuosikymmeniä.Tämän jälkeen näimme vain satunnaisesti, mutta paluu satulaan -projektini alussa tuskailin somessa viime kesänä, että tarvitsisin esteidennostajaa. Heidi tarjosi apuaan, ja vaikka siinä vaiheessa ei vielä saatu aikatauluja sopimaan, syksyllä Heidi tuli projektiin..Olin lähdössä hyppäämään ensimmäisiin kisoihini Ouluun, mutta Kivimetsän Tähden eli Kirpun omistaja ei päässyt töittensä takia mukaan. Tarvitsin apua, joten kysyin Heidiltä, kiinnostaisko sitä tulla mukaan. Kiinnosti.Vaikka välissä oli ollut kolme vuosikymmentä, Heidi reippaana toiminnan ihmisenä ja samanlaisen hevoskasvatuksen saaneena otti hevosenhoitajan roolin heti haltuunsa. Kysyin samantien, että haluaisiko hän olla mukana projektissa Horse Show´hun asti. Yhtä kisaa lukuunottamatta hän on ollut kulkenut kaikissa kisoissa, ja tulee luonnollisesti mukaan myös Helsinkiin.Tuntuu kuin jatkaisimme ystävyyttämme siitä mihin jäimme. Elämämme ovat vieneet hyvin eri radoille, mutta yhteinen ymmärrys on edelleen olemassa. Heidi on sama Heidi kuin 1990-luvulla, innostumme edelleen samanlaisista asioista ja nauramme samoille jutuille..Näin keski-ikäisenä kilpaileminen on erilaista kuin nuorena. Eri asiat ovat tärkeitä. Kuten hyvät yöunet ja se, että saa kunnon ruokaa kisareissun aikana. Lisäksi haluan ympärilleni ihmisiä, joista pidän ja joihin luotan. Sellaisia jotka puhuvat minulle suoraan ja joille minä voi puhua suoraan.Jännitin Ypäjän HIHS-karsintakisassa tavoistani poiketen todella paljon, mutta Heidi ja Kirpun omistaja Sini Hautala jännittivät vielä enemmän. Tilanne osaltani kuitenkin rauhoittui, kun pääsin kävelemään radan ja verryttelemään - sisäinen kokenut kilpailija otti vallan ja mieli oli tyyni. Silti huomasin uudenlaisen ajatuksen, jota en nuorena koskaan ajatellut:"Tuloksesta viis, kunhan selviän radasta ehjin nahoin!"On ihanaa, kun rinnalla on ihmisiä, jotka kannustavat ja uskovat minuun..1200 kilometrin kisamatka ei ollut turha, Mattilan Fatima ratsasti Ypäjällä Horse Show -lippunsa: "Ikinä ei ole jännittänyt näin paljon!"