Paluu satulaan 27: Kisaaminen on ihanaa, mutta tärkeintä ei ollutkaan määränpää vaan matka

Kävelin vuonna 2018 pyhiinvaellusreitin läpi Pohjois-Espanjan Santiago de Compostelaan. Yli kuukauden kestänyt vaellus oli rankka, mutta tavoite piti tiellä. Odotin, että perillepääseminen tuottaisi valtavan ilon, mutta olo oli täysin tyhjä. Tärkeintä ei ollut määränpää vaan matka.Aloitin Paluu satulaan -projektin marraskuussa 2024, mutta ekan kerran istuin hevosen selässä toukokuussa 2025. Matka oli henkisesti erittäin rankka monine käänteineen, mutta viime viikonloppuna kilpailin Helsinki International Horse Show´ssa – ihan kuten olin asettanut tavoitteekseni.Jo saapuminen kisatalliin toi tunteen, kuin olisin palannut kotiin. Mieleeni tuli muistoja kisoista, joissa olin ollut mukana ensin hoitajana, sitten ratsuttajana ja kilpailijana. Olin unohtanut, kuinka nautinnollista on tehdä aamuratsastus ennen kisahulinan alkamista..Suomenhevosten luokat keräsivät Messukeskuksen Kultajousi-areenalle valtavan yleisön, eivätkä kaikki katsojat mahtuneet istumapaikoille. Oli ihana kuulla tsemppihuutoja ja taputuksia, kun moni jakoi kokemusta kanssani. Tuntemattomat pysäyttelivät minut expo-alueella ja toivottivat onnea ennen suoritustani. Nyt tiedän miltä tuntuu, kun jalkapalloilijat sanovat yleisön olevan 12. pelaaja.Kivimetsän Tähti eli tutummin Kirppu toimi HIHS:n kisaradoilla kuin ajatus. Se ei välittänyt yleisöstä tai kovasta metelistä, vaan suoritti keskittyneesti kaiken mitä pyydettiin. Perjantaina en löytänyt parasta rytmiä ja saimme kaksi pudotusta. Lauantaina ratsastin niin hyvin kuin tällä hetkellä kykenen ja teimme parhaan ratamme yhdessä, vaikka saimmekin yhden pudotuksen. Tämä matka oli hyvä päättää onnistumiseen.Vaikka kisa-areenalla Kirppu oli kuin kala vedessä, tallissa se ei viihtynyt. Ensimmäisen yön jälkeen se oli levoton ja riehui karsinassa, eikä siihen auttanut muu kuin taluttelu ulkona. Se suhtautui karsinaansa kuin vankilaan, eikä halunnut olla siellä. Omistaja Sini Hautala ja hevosenhoitaja Heidi Kokko kävelivät sen kanssa kymmeniä kilometrejä, ja aloimme olla jo niin epätoivoisia, että pohdimme kotiinlähtöä ennen ensimmäistäkään starttia. Kirppu ei asettunut karsinaansa eikä sitä voisi talutella pihalla vuorokauden ympäri. Päätimme kuitenkin sinnitellä luokan alkamiseen asti ja toivoimme, että se rauhoittuisi kisan jälkeen..Onneksi jossain vaiheessa se suostui jo välillä seisomaan ja lopulta jopa syömään heinää käytävällä karsinan edessä. Karsinaan sitä ei kuitenkaan voinut edelleenkään laittaa. Luokka oli perjantaina iltapäivällä ja luokan jälkeen se rauhoittui niin, että sen uskalsi jättää yöksi talliin. Lopulta saimme vietyä kisat loppuun asti. Kotiinsa Kirppu pääsi lauantai-iltana, vaikkakin tautitilanteen takia varotoimenpiteenä se pidetään pari viikkoa erillään laumasta omassa pihatossaan. Sille suurinta onnea on saada kirmailla pihalla isossa tarhassa!Olen ylpeä siitä, että vein projektin maaliin. Valtava kiitos kuuluu ystävilleni ja kollegoilleni, jotka potkivat minua eteenpäin, kun olisin halunnut luovuttaa. Niitä hetkiä oli paljon. Tämän matkan suurin anti olikin se, etten luovuttanut silloinkaan, kun eteneminen tuntui mahdottomalta. Monta kyyneltä tuli tirskautettua, mutta jollain konstilla tein sen minkä lupasin. En ole koskaan ollut mikään sitkeä sisupussi, mutta ehkä tämä projekti nosti melko matalaa luovuttamiskynnystäni.Odotin, että projektin loppumisen myötä kokisin valtavaa helpotusta, mutta oloni on tyhjä. En myöskään kokenut valtavaa tavoitteen toteutumisen riemua, kuten en kokenut sitä saapuessani Santiago de Compostelaan. Tässäkin tapauksessa matka taisi olla määränpäätä tärkeämpää.Siksi toivon, että olisin osannut nauttia matkasta enemmän. Otin asioita liian vakavasti ja huolestuin liian helposti turhasta. Lisäksi olisin halunnut onnistua myös elämäntaparemontissani, joka oli yksi tämän projektin päämääristä. Se ei toteutunut.Ennen Ypäjän karsintakisaa olin todella stressaantunut, kaikki näytti synkältä ja olin varma, että HIHS:n jälkeen en halua ikinä enää ratsastaa. HIHS:issä tajusin löytäneeni kisaamisen ja ratsastamisen riemun, jonka kadotin kauan aikaa sitten ja mikä oli aikoinaan syynä lopettamiseeni. Nyt ratsastaminen, kilpaileminen ja kisaelämä on ihanaa!Nyt tietysti päässä pyörii, että mitä seuraavaksi. Voisinko jollain ilveellä jälleen kilpailla enemmän, tosissani? Kuikuilin jo kansainvälistä areenaa ja maailmancupin rataa kävellessäni pohdin, että tähtäisinkö sinne seuraavaksi. Yhden tähden 130-luokka voisi olla saavutettavissa, ainakin jos voittaisin lotossa!.Iso kiitos teille lukijoille, jotka olette matkaani seuranneet! Tein tästä projektista julkisen, jotta en kehtaisi siitä perääntyä. Se tepsi, sillä ilman tätä juttusarjaa, en koskaan olisi hypännyt HIHS:ssa. .Paluu satulaan, 1. Keski-ikäinen, ylipainoinen ja persaukinen täti-ihminen aikoo hypätä Horse Show'ssa 2026

Paluu satulaan 27: Kisaaminen on ihanaa, mutta tärkeintä ei ollutkaan määränpää vaan matka

Aiheeseen liittyvää