Lähtökohtaisesti paras ja käytetyin ratkaisu on valita kuva, missä ratsastaja näyttää parhaalta itseltään ja hevonen ryhdikkäältä ja tyytyväiseltä. Aivan valtaosa Hevosurheilunkin kuvista on näitä. Ne ovat kivoja katsella, eivätkä ne haittaa ketään. Yleensä ne myös kertovat totuuden..Aina välillä lehdessä tai netissä on kuitenkin kuvia, jotka ärsyttävät jotain henkilöä tai tahoa. Niihin löytyy erilaisia syitä, parempia ja huonompia. Osan laittaminen on ollut virhe. Joskus isompi virhe on ollut se, että epäedullista kuvaa ei ole laitettu..Kaikkein tärkein linja kuvavalintaan kun pitäisi löytyä journalistin ohjeista:.1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu..2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille..3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä..Jos tehdään urheilujournalismia, kuvankin pitäisi olla ensisijaisesti rehellinen. Jos esimerkiksi koulukilpailuissa hevonen mukeltaa suullaan 90 prosenttia ajasta, onko täysin rehellistä laittaa se kuva, jossa suu on rauhallinen? Jos sellaista ei löydy – toimittaja kun usein samaan aikaan videoi tai keskustelee ja yrittää katsoakin suoritusta – pitääkö silloin laittaa arkistokuva, jossa suu on rauhallinen tai valita kuva palkintojenjaosta? Kertooko kuva silloin oikeasti, miten hevonen kilpailuissa liikkui?.Urheilujournalismin idea on kuitenkin kertoa, mitä urheilukilpailuissa tapahtuu. Tähän asti on ollut sallittua laittaa kuvia, joissa hevonen kieltäytyy esteellä, mutta todennäköisesti jonain päivänä sitäkin aletaan paheksua. Ratsastajan putoamisen saa yhä laittaa, mutta hevosen kaatumista enää ei. Eikö tässä ole ristiriita? Toimittaja on kilpailuissa raportoimassa, mitä kilpailuissa tapahtuu, mutta jos jotain tapahtuu, hän voi juuri ja juuri kirjoittaa, mutta ei kuvata? Ja voiko meillä olla eläinurheilulaji, josta osa on sellaista, että sitä ei sovi näyttää?.Kilpailun videokuvaaja tai valokuvaaja on paikalla erilaisessa roolissa kuin journalistin pitäisi olla. Hän voi kääntää kameran pois – journalistin ei lähtökohtaisesti pitäisi. Kaikkea ei ole tarkoituksenmukaista julkaista, mutta miksi on liikaa jo julkaista näkösuoja loukkaantuneen eläimen ympärillä?.Oikeanlaista journalistista kuvaa ei saisi määrittää kukaan muu kuin sen kuvaaja: ei kilpailujärjestäjä, ei ratsastaja eikä hyvää tai pahaa tarkoittava nettikommentoija..Mukana lajissaAsiaa vaikeuttaa se, että ei toimittajakaan halua lajille pahaa. Ei hän halua antaa aseita ratsastuksen vastustajille. Kivojen kuvien valitsemista puolustaa se, että kilpailuissa näkyy kokonaisuus, ja onneksi vain harvoin radalla näyttää siltä, että tuollahan rääkätään eläintä. Vielä harvemmin nämä ratsukot pärjäävät..Suun aukominen on tietenkin hevosen keino kertoa jotain – mutta sen perusteella ei voida määrittää hevosen hyvinvoinnin tasoa. Kuten ei myöskään hoikkuuden tai lihavuuden perusteella. Tai sen, näyttääkö ratsastaja jossain kuvassa vihaavan hevostaan..Tietenkin kilparatsastus tuo stressiä hevosten elämään. Moni asia tuo. Jostain syystä hevosurheilu vain on nostettu kepinnokkaan yli sen stressin, jota moni kaupunkikoira kokee monta kertaa päivässä ohittaessaan toisen koiran tai jota sisäkissa kokee, kun pulu tulee nokkimaan ikkunaa..Hevonen myös on eläin, joka on taitava loukkaamaan itseään. Kyllä, hevosia loukkaantuu kilpailuissa, ja se näkyy mediassa. Alan media on itse mukana tuomassa näitä julkisuuteen..Se taas ei näy missään mediassa, että hevosia loukkaantuu ja sairastuu karsinassa, tarhassa ja laitumella. Joutohevosiakin. Siinä olisikin hyvä tutkittava aihe: löytyykö jokaista estekilpailuissa hankkarivamman saanutta hevosta kohti shetlanninponi, jolla on erittäin kivulias kaviokuume laiduntamisen takia? Ja löytyykö lähtömerkkiä odottaessaan steppaavaa ja suutaan aukovaa kenttäratsua kohti suomenhevonen, joka seisoo koppa päässä hiekkatarhassa ja turhautuu, koska ei pääse laitumelle? Kumpikaan ei ole ideaali tapaus – mutta emme myöskään elä ideaalimaailmassa. Sitä voi kutsua whataboutismiksi, mutta myös suhteellisuudentajuksi..Lajimarkkinointi erikseenVirheitäkin tapahtuu. Lienee selvää, että lapsesta ei pidä laittaa kuvaa, jonka voi tulkita epäedullisessa valossa. Mutta päteekö sama silloinkin, kun kyseessä on aikuisten pääsarjaa hyppäävä teini, jonka hevosella on tapa aukaista suutaan halutessaan esteelle lujempaa kuin se on järkevää päästää ja jonka turparemmi on jätetty mukavan löysälle?.Se suunta, mihin hevosurheilun kuvajournalismi on menossa, on toki selvä. Hevosalan toimittajat elävät käytännössä urheilusta, ja ihminen on laiska olento. Saman palkan saa kuvasta, joka ei ärsytä ketään ja johon ei palata koskaan, kuin sellaisesta, joka ehkä journalistisesti ajatellen olisi rehellisempi valinta..Se on harmi. Tietenkin yleensä on parempi valita ihmisestä tai eläimestä ennemmin kiva kuva kuin epäedustava, mutta jos se on jatkossa hevosurheilumediassa kirjoittamaton, mutta ehdoton sääntö, siinä on aika paljon totuudenjälkeisyyttä ja journalistisen työn sekoittumista lajimarkkinointiin..Kirjoittaja on 25 vuoden ajan hevosalan lehtiin kirjoittanut ja kuvannut freelancer
Lähtökohtaisesti paras ja käytetyin ratkaisu on valita kuva, missä ratsastaja näyttää parhaalta itseltään ja hevonen ryhdikkäältä ja tyytyväiseltä. Aivan valtaosa Hevosurheilunkin kuvista on näitä. Ne ovat kivoja katsella, eivätkä ne haittaa ketään. Yleensä ne myös kertovat totuuden..Aina välillä lehdessä tai netissä on kuitenkin kuvia, jotka ärsyttävät jotain henkilöä tai tahoa. Niihin löytyy erilaisia syitä, parempia ja huonompia. Osan laittaminen on ollut virhe. Joskus isompi virhe on ollut se, että epäedullista kuvaa ei ole laitettu..Kaikkein tärkein linja kuvavalintaan kun pitäisi löytyä journalistin ohjeista:.1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu..2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille..3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä..Jos tehdään urheilujournalismia, kuvankin pitäisi olla ensisijaisesti rehellinen. Jos esimerkiksi koulukilpailuissa hevonen mukeltaa suullaan 90 prosenttia ajasta, onko täysin rehellistä laittaa se kuva, jossa suu on rauhallinen? Jos sellaista ei löydy – toimittaja kun usein samaan aikaan videoi tai keskustelee ja yrittää katsoakin suoritusta – pitääkö silloin laittaa arkistokuva, jossa suu on rauhallinen tai valita kuva palkintojenjaosta? Kertooko kuva silloin oikeasti, miten hevonen kilpailuissa liikkui?.Urheilujournalismin idea on kuitenkin kertoa, mitä urheilukilpailuissa tapahtuu. Tähän asti on ollut sallittua laittaa kuvia, joissa hevonen kieltäytyy esteellä, mutta todennäköisesti jonain päivänä sitäkin aletaan paheksua. Ratsastajan putoamisen saa yhä laittaa, mutta hevosen kaatumista enää ei. Eikö tässä ole ristiriita? Toimittaja on kilpailuissa raportoimassa, mitä kilpailuissa tapahtuu, mutta jos jotain tapahtuu, hän voi juuri ja juuri kirjoittaa, mutta ei kuvata? Ja voiko meillä olla eläinurheilulaji, josta osa on sellaista, että sitä ei sovi näyttää?.Kilpailun videokuvaaja tai valokuvaaja on paikalla erilaisessa roolissa kuin journalistin pitäisi olla. Hän voi kääntää kameran pois – journalistin ei lähtökohtaisesti pitäisi. Kaikkea ei ole tarkoituksenmukaista julkaista, mutta miksi on liikaa jo julkaista näkösuoja loukkaantuneen eläimen ympärillä?.Oikeanlaista journalistista kuvaa ei saisi määrittää kukaan muu kuin sen kuvaaja: ei kilpailujärjestäjä, ei ratsastaja eikä hyvää tai pahaa tarkoittava nettikommentoija..Mukana lajissaAsiaa vaikeuttaa se, että ei toimittajakaan halua lajille pahaa. Ei hän halua antaa aseita ratsastuksen vastustajille. Kivojen kuvien valitsemista puolustaa se, että kilpailuissa näkyy kokonaisuus, ja onneksi vain harvoin radalla näyttää siltä, että tuollahan rääkätään eläintä. Vielä harvemmin nämä ratsukot pärjäävät..Suun aukominen on tietenkin hevosen keino kertoa jotain – mutta sen perusteella ei voida määrittää hevosen hyvinvoinnin tasoa. Kuten ei myöskään hoikkuuden tai lihavuuden perusteella. Tai sen, näyttääkö ratsastaja jossain kuvassa vihaavan hevostaan..Tietenkin kilparatsastus tuo stressiä hevosten elämään. Moni asia tuo. Jostain syystä hevosurheilu vain on nostettu kepinnokkaan yli sen stressin, jota moni kaupunkikoira kokee monta kertaa päivässä ohittaessaan toisen koiran tai jota sisäkissa kokee, kun pulu tulee nokkimaan ikkunaa..Hevonen myös on eläin, joka on taitava loukkaamaan itseään. Kyllä, hevosia loukkaantuu kilpailuissa, ja se näkyy mediassa. Alan media on itse mukana tuomassa näitä julkisuuteen..Se taas ei näy missään mediassa, että hevosia loukkaantuu ja sairastuu karsinassa, tarhassa ja laitumella. Joutohevosiakin. Siinä olisikin hyvä tutkittava aihe: löytyykö jokaista estekilpailuissa hankkarivamman saanutta hevosta kohti shetlanninponi, jolla on erittäin kivulias kaviokuume laiduntamisen takia? Ja löytyykö lähtömerkkiä odottaessaan steppaavaa ja suutaan aukovaa kenttäratsua kohti suomenhevonen, joka seisoo koppa päässä hiekkatarhassa ja turhautuu, koska ei pääse laitumelle? Kumpikaan ei ole ideaali tapaus – mutta emme myöskään elä ideaalimaailmassa. Sitä voi kutsua whataboutismiksi, mutta myös suhteellisuudentajuksi..Lajimarkkinointi erikseenVirheitäkin tapahtuu. Lienee selvää, että lapsesta ei pidä laittaa kuvaa, jonka voi tulkita epäedullisessa valossa. Mutta päteekö sama silloinkin, kun kyseessä on aikuisten pääsarjaa hyppäävä teini, jonka hevosella on tapa aukaista suutaan halutessaan esteelle lujempaa kuin se on järkevää päästää ja jonka turparemmi on jätetty mukavan löysälle?.Se suunta, mihin hevosurheilun kuvajournalismi on menossa, on toki selvä. Hevosalan toimittajat elävät käytännössä urheilusta, ja ihminen on laiska olento. Saman palkan saa kuvasta, joka ei ärsytä ketään ja johon ei palata koskaan, kuin sellaisesta, joka ehkä journalistisesti ajatellen olisi rehellisempi valinta..Se on harmi. Tietenkin yleensä on parempi valita ihmisestä tai eläimestä ennemmin kiva kuva kuin epäedustava, mutta jos se on jatkossa hevosurheilumediassa kirjoittamaton, mutta ehdoton sääntö, siinä on aika paljon totuudenjälkeisyyttä ja journalistisen työn sekoittumista lajimarkkinointiin..Kirjoittaja on 25 vuoden ajan hevosalan lehtiin kirjoittanut ja kuvannut freelancer
