Kipu on hieno mekanismi, jonka hinta on kärsimys

Kärsimys on hinta, joka maksetaan tästä hienosta mekanismista ja merkkijärjestelmästä, kivusta. Kipu suojelee ja varoittaa kudostuhosta.

Akuutista kivusta on eläimelle suuri hyöty. Koska kipu on elimistön ratkaisevan tärkeä suojamekanismi, evoluution on ollut tarkoituksenmukaista muokata siitä mahdollisimman epämiellyttävä kokemus, tarpeeksi tehokas. Tässä kohtaa kuvaan astuu mukaan kärsimys. Kun kipuun liittyy kärsimys, joka on jotakin, mitä ei missään nimessä haluta, sitä vältetään, siitä pääsemiseksi nähdään vaivaa ja opitaan keinoja välttää sitä vastaisuudessa – kaikki eloon jäämisen kannalta hyödyllisiä pyrkimyksiä. Kipu on siitä outo aistimus, että siihen ei koskaan totu. Ääniin, hajuihin ja erilaisiin tuntoaistimuksiin tottuu, kipuun ei.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, kipu ja kärsimys ovat elimellisesti kaksi eri asiaa, toinen voi olla ilman toista.

Erilaisia kipuja

 Kipu voi olla terävää, polttavaa, tylppää, jomottavaa, kovaa tai lievää. Kivun arvioiminen on vaikeaa ihmiselläkin, ja erityisesti ihmisillä, joilla on vaikea ilmaista itseään, saati sitten eläimellä.

Mitä kipu ylipäätään on?

Kipu on jotakin, mikä koetaan aivoissa. Aivot päättävät minkälaisia tuntemuksia, miten paljon kärsimystä kivusta koituu ja mitä tilanteessa tulisi tehdä. Omille aivoilleen vastaan väittäminen on hyvin hankalaa.

Käytännössä, kun eläin astuu vaikkapa terävän kiven päälle, sen kavion anturassa olevat nosiseptorit, kivun aistimiseen erikoistuneet hermopäätteet reagoivat kipuun ja lähettävät tiedon kivusta keskushermostoon, kohti aivoja. Nosiseptorit ovat erikoistuneet erilaisiin tuntemuksiin. Joku aistii kylmää tai kuumaa, jokin mekaanista kipua, kuten painaumaa tai pistosta, joku kemiallista kipua, kuten vaikkapa kapsaisiinin aiheuttavaa polttavaa tuntemusta.

Tulehdus

Vamman aiheuttama kipu tulee myös siitä, että hyvin nopeasti sen jälkeen kun vaikkapa haava jalkaan on tullut, siihen alkaa erittyä elimistön tuottamia tulehduksen välittäjäaineita, prostaglandiineita, substanssi P:tä ja sytokiineja, jotka herkistävät kaikki paikalla olevat kipureseptorit. Kun herkistyneet hermopäät suorastaan huutavat hätäänsä, sellainenkin kosketus, mikä ei normaalisti sattuisi lainkaan, tuntuu kivuliaalta.

Kipureseptorin täytyy vastata eri tavalla vaaralliseen ja vaarattomaan ärsykkeeseen. Nopeasti kipuun reagoivien A-hermosyiden johtumisnopeudet ovat suuria, jopa 6–100 metriä sekunnissa, ja niiden stimuloiminen tuottaa nopean, terävän ja helposti paikallistettavan kivun, joka aktivoi eläimen poisvetorefleksit. Toisten nosiseptoreiden johtumisnopeudet ovat hitaita, alle 2,5 metriä sekunnissa, jolloin niiden kautta välittyvä kipu aistitaan tylppänä, särkevänä ja laajemmalle leviävänä. Tällainen kipu liittyy kudosvaurion paranemiseen tai pitkittyneeseen kipuun. Lisäksi on niin sanottuja ”nukkuvia nosiseptoreita”, jotka aktivoituvat vasta tulehdusreaktion aikana ja reagoivat tulehduksen aiheuttamaan kipuun.

Kipuviesti kulkeutuu aivoihin hermosoluja pitkin. Nämä hermosolut ovat mikroskooppisen pieniä, mutta silti ne ovat hyvin pitkiä, ja saattavat ulottua raajasta seelkäytimeen asti. Kipuaistimus kulkee sähkövirtana hermosolusta toiseen, jolloin se joutuu ”hyppäämään” hermosta seuraavaan hermoon, kunnes se on aivojen kuorikerroksella. Tämä tapahtuu kahden hermon välissä olevan synapsin ja välittäjäaineen avulla.

Ennen kuin kipu on aivoissa, sitä ei kutsuta vielä kivuksi, vaan nosiseptioksi. Nosiseptio, tämä eräänlainen esi-kipu, voidaan myös pysäyttää matkan varrelle, ja juuri tähän perustuu monien kipulääkkeiden, esimerkiksi morfiinin vaikutus. Morfiini estää kipusignaalin etenemisen muuttamalla välittäjäainetta, kuten substanssi P:tä niin, että hermoimpulssi ei pääse synapsiraon yli hermosta toiseen. Kun se ei koskaan pääse aivoihin asti, sitä ei myöskään aistita eikä tunneta. Kipu elimistössä ikään kuin on, mutta aivot eivät saa siitä tietoa.

Opioideja on eri tyyppisiä, jotka toimivat eri tehoilla. Niillä on myös elimistön omia mielihyväaineita aktivoivia ominaisuuksia. Mutta koska mikään lääke ei tehoa loputtomiin, kivun mekanismi pitäisi selvittää – mistä se johtuu ja minkä tyyppistä se on. Onko se tulehduskipua, kudosvauriokipua vai neuropaattista kipua?

Hätätilanne vai ei?

 Eläimen oma toiminta vaikuttaa kipukokemukseen. Jos meneillään on vaikkapa pakene tai taistele -tilanne (fight or flight), se vaikuttaa kivun kokemukseen, siirtää sen täysin syrjään. Tälle on evolutiivinen peruste. Tietyssä tilanteessa eläimen kannalta on kannattavampaa jatkaa pakenemista tai taistelemista kuin keskittyä kärsimään kivusta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kipu tulisi. Se tulee heti, kun force majeur-tilanne on ohi, kahta kauheampana.

Toinen periaate on, että mitä kovempi hetkellinen kipu on, sitä suurempia muutoksia se aiheuttaa kipua aistivassa järjestelmässä. Akuutti kipu on yleensä suorassa suhteessa aiheutuneeseen kudosvaurioon.

”Siinä vaiheessa, kun henkeä uhkaava hätätilanne on ohi ja eläin on suojassa, aivot päättelevät tärkeimmäksi prioriteetiksi paranemisen."

Hokkanen kertoo esimerkin aviomiehestään, joka jäi sonnin jyräämäksi muutama vuosi sitten. Vasta illalla tuli kipu, vaikka diagnoosiksi todettiin lantion murtuma.

”Viivästynyt kipu on kovempi kipu, sillä on menetetty jo aikaa ja resursseja paranemiseen”, Hokkanen toteaa.

Miten kivun kokemisen viivästyttäminen on mahdollista? Elimistössä on olemassa tehokkaita omia kipulääkkeitä, biologisia opioideja, jotka blokkaavat kipuradan toimintaa. Aivot annostelevat näitä aineita, endorfiineja, joita lääkkeet itse asiassa jäljittelevät.

Kivussa ja kärsimyksessä on vielä paljon tutkimatonta, mutta tällä hetkellä ollaan sitä mieltä, että kaikilla selkärankaisilla on yhtäläinen valmius tuntea niitä molempia. Jopa kalat tuntevat kipua. Hyönteiset poikkeavat mahdollisesti muista eläimistä kivuntuntemuskokemuksensa suhteen.

Kipukokemus

Eläimen kipukokemus voidaan jakaa osiin.

Ensimmäiseksi kipua eritellään, jotta saadaan tietää missä kipu on, kuinka kovaa se on ja kuinka kauan se kestää. Eläimen on tiedettävä, mihin kohtaan sattuu. Tämä voi tapahtua ennen kuin eläin edes tiedostaa asiaa, sormi vedetään sekunnin murto-osassa pois kuumalta hellalta. Tästä vastaa pääasiassa eläimen aivojen somatosensorinen kuorikerros, joka käsittelee aivoihin tulevaa aisti-informaatiota.

Eläin paikallistaa kivun, vetää esimerkiksi raajansa pois vaarasta. Sen jälkeen se aloittaa tilanteeseen sopivan kipukäyttäytymisen, esimerkiksi ontuu tai suojaa vahingoittunutta raajaa. Ontuminen on hyvin tarkoituksenmukaista, sillä vahingoittunut raaja on saatava lepoon, jotta paranemisprosessi voi alkaa. Ontuminen lisää vastakkaisen raajan maakosketusta ja vähentää kipeän raajan maakosketusta. Piehtaroiminen ähkykivuissa on kipukäyttäytymistä myös, vaikkakaan ei aina onnistunutta sellaista.

Toinen komponentti liittyy kivun epämiellyttävyyteen ja kärsimykseen, tunteisiin ja motivaatioon. Eläin pyrkii välttämään kipua ja on motivoitunut pääsemään siitä eroon. Tämä on lukuisissa eläinkokeissa osoitettu.

”Jos hiiri pääsee kivusta eroon painamalla jotakin nappia, se painaa sitä nappia koko ajan, kunnes pääsee ulos tilanteesta.”

Kova kipu saa eläimen käpertymään itseensä, sillä kipu vie elimistössä paljon energiaa. On tarkoituksenmukaista pysytellä paikoillaan ja jättää kaikki resurssit kivun vastustamiseen ja elimistön paranemiseen. Ensin jää leikkimisen kaltainen toiminta, ja laumatovereiden kanssa tapahtuva muu seuranpito, kuten vaikkapa yhdessä seisoskellen kärpästen hätistely, seuraavaksi jää omasta kehosta huolehtiminen, kuten karvapeitteestä huolehtiminen – siksi kipukoirat ja -kissat ovat usein takkuisia – sitten nukkuminen ja viimeisenä, kovassa kivussa, jäävät syöminen ja juominenkin.

Kipu voi muuttaa eläimen apaattiseksi tai levottomaksi, riippuen kivun syystä. Ähkyn aiheuttama kipu on hyvin erilaista ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen.

”Siksi on tärkeä miettiä, mistä eläimen muuttunut käytös johtuu”, Hokkanen sanoo.

Kipu pahenee pitkittyessään, jonka takia kipua ei pidä päästää pesiytymään.

”Ja vaikka sanotaan, että  hevoset osaavat ja haluavat peittää kipunsa, niin ei se aina pidä paikkaansa. Minulla on ollut hevospotilaita, jotka osaavat näyttää, että niitä sattuu ja lisäksi pyytää kipulääkettä.”

Miten akuuttia kipua hoidetaan, siihen elimistön kipukäyttäytyminen antaa jo selvän vihjeen. Entä sitten pitkittynyttä kipua, jolla ei enää ole hyödyllistä roolia?

”Kipunlievitystä on annettava monimuotoisesti, jotta ne vaikuttavat mahdollisimman moneen kohtaan kipurataa”, Hokkanen toteaa.

Negatiivisesta tunnekokemuksesta kertovat esimerkiksi vasikoiden käyttäytymisessä nupoutuksen jälkeen todettu positiivisten odotusten väheneminen, joka ihmisillä on yhteydessä masennukseen.

Kipuilme

Kipu muuttaa eläimen ilmettä. Kipukokemuksesta kertovat kipukasvot on kuvattu tutkimuksissa usealla eri eläinlajilla ja niitä käytetään hyödyksi eläinten kivun tutkimisessa.

Koska hevonen ei osaa sanoin kuvailla kipuaan, hevosihmisen on tunnistettava kipu muulla tavoin. On hyödyllistä oppia tunnistamaan hevosen kipukasvot.

Hokkanen kertoo, että tutkimuksissa arvellaan ihmisten kykenevän tunnistamaan paremmin koiran kipuilme kuin vaikkapa kissan. Tai hevosen.

Hevonen on pakoeläin, joka ei näytä kipuaan vieraanlajiselle eläimelle, koska lähellä saattaa olla peto tarkkailemassa laumaa ja arvioimassa, mikä lauman jäsenistä olisi helpoin saada kiinni.

”Kipuilmeet, kipukäyttäytyminen on hevosilla hyvin vähäeleistä ja hienovaraista. Se on kylläkin täysin selvää muille hevosille, mutta voi jäädä kokonaan muiden lajien edustajilta huomaamatta. Ylipäätään kipuilmeet on tarkoitettu viestintään muiden samanlajisten kanssa”, Hokkanen kertoo. Kipuilmeet avautuvat onneksi ihmisillekin, kunhan tietää, mitä katsoo ja etsii.

Mikä on hevosen kipuilme? Se on sisäänpäin kääntynyt, kipuun keskittynyt katse. Kipeä hevonen ei tarkkaile ympäristöään eikä ole siitä kiinnostunut. Jos se on karsinassa, se on usein takaseinällä, pää hieman alhaalla.

Hevonen puree hampaansa yhteen, jolloin sen purentalihakset, suupielet ja sieraimet jännittyvät. Posken lihakset kiristyvät näkyvästi, korvien asento muuttuu, kun hevonen ei tarkkaile ympäristöään, silmiin tulee intensiivinen, lasimainen, huolestunut ilme, joka saa silmäkulmat rypistymään. Tyypillistä on, että hevonen laskee päätään hieman alemmaksi, mutta myös epätavallisen ryhdikäs asento voi olla merkki kivusta.

Usein hevosen omistaja on paras taho tunnistamaan äkillisestä kivusta kielivän kehonkielen, mutta hitaasti paikalleen asettuneen kivun voi sen sijaan usein tunnistaa paremmin joku ulkopuolinen.

”Paljon kuulee vastauksena, että ainahan se on ollut tuollainen, jos ihminen on tuntenut hevosen vain kipeänä. Sitten hän voi olla ihan ihmeissään käytöksen muutoksesta, kun hevosta on kipulääkitty.”

Pitkittynyt kipu tapaa voimistua monella takaisinkytkentämekanismilla. Mitä pidempään kipu jatkuu, sitä vaikeampi sitä on hoitaa, sillä kipu lisää kipua. Se johtuu muun muassa siitä, että kipuradan reitit vahvistuvat ja kipusignaalin on helpompi kulkea eteenpäin. Myös ne hermosolut, jotka aistivat normaalia kosketusta, muuttuvat projektioneuronin aktivoiduttua niin, että jopa kevyt kosketus aistitaan kipuna. Kipu voi heijastua yhdestä kehon osasta toiseen.

Sykettä käytetään ähkykivun diagnostisoimisessa, mutta se toimii oikeastaan vain sisäelimiin liittyvissä kivussa. Jos jalka on poikki, kohonnut syke kielii enemmänkin sen tilanteen aiheuttamasta stressistä, mikä johti jalan murtumiseen. Pitkäaikainen kipu ei näy sykkeessä, sillä se taas ei olisi millään lailla tarkoituksenmukaista.

Hevosen kipukäyttäytymistä on lueteltu paljon. Kehon jännittyminen ja hyperreaktiivisuus voivat olla kipukäyttäytymistä. Tutkijoiden Catherine Torcivian ja Sue McDonnellin laatimassa Hevosen epämukavuus -etogrammissa (Equine Discomfort Ethogramm) listataan raajan nostelu, painon vaihtaminen usein jalalta toiselle, etujalan pitäminen toista etujalkaa edempänä, erilaiset poikkeavat tavat pitää jotakuta jalkaa ojennettuna ja painon kannattelu jaloilla poikkeavalla tavalla. Lista jatkuu: edestä ja takaapäin katsottuna erityisen leveä tai kapea raajojen asento, kavion iskeminen toistuvasti maahan, vatsalihasten jännittäminen niin, että vatsa nousee, nojaaminen seinään ja jonkin kehonosan hierominen seinää tai vaikkapa ruokakuppia vasten, makailu olematta unessa, kylkien katselu, makuuasennon hakeminen makaamaan kuitenkaan ryhtymättä,  flehmen-ilme, virtsaamisasennossa pysytteleminen, hännän nostelu ta sen kannattelu poikkeavassa asennossa, hännän viuhtominen ja painaminen kiinni takapuoleen, lihasvapina, pään heiluttaminen, nyökyttäminen, ravistelu sivusuunnassa, kielen pyörittäminen ja erilaiset suun aukomiset. Monet näistä käyttäytymisistä voivat esiintyä myös yhtä aikaa.

Subjektiivinen kipu

Kipu on hyvin subjektiivista, sen kokeminen vaihtelee yksilöstä toiseen, eikä tiedetä, miksi niin on. Kipukokemuksen kolmanteen osaan liittyy oppimista ja kivun arviointia. Tämän osan säätely tunnetaan eläimillä, ja jopa ihmisilläkin, toistaiseksi vielä melko huonosti. 

Eräässä kokeessa koehenkilön päähän asetettiin kupu, jonka kerrottiin aiheuttavan kipua. Samaan aikaan koetilanteessa pidettiin huoli, että koehenkilöt näkivät tutkijan vääntävän napista ”lisää tehoja” samalla kun annettiin kivulias ärsyke. Nappi oli pelkkä lavaste, mutta koehenkilön kipukokemus kasvoi suorassa suhteessa siihen, miten paljon voimakkuusnappia hänen nähtensä väännettiin.

Onko tämä todellista kipua vai ei, se on jo melko perustavanlaatuinen kysymys.

”Koehenkilölle se oli sitä. Kipua ei koskaan pidä vähätellä. Se on aina todellinen. Jos tämä ymmärrettäisiin, se vähentäisi valtavan määrän eläinten ja ihmisten kärsimystä maailmassa. On tosi tärkeä asia oivaltaa, että eläin ei voi itse päättää, kokeeko se kipua vai ei”, Hokkanen sanoo.

Geenit

Lisääntyminen on oma alueensa, joka sotkee kipumekanismia. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä mikä on evoluution silmissä vielä tärkeämpää kuin yksilön säilyminen hengissä tai tarkemmin yksilön säilyminen hengissä niin kauan, kunnes se on päässyt lisääntymään? Vastaus: lisääntyminen. Se, että geenit pääsevät siirtymään seuraavaan sukupolveen.

Kiimakivuista kärsivät tammat oirehtivat tosiasiassa munasarjojaan ja kohtuaan, ja lisäksi kipu heijastuu ristiselkään, kylkiin ja reisiin. Hokkanen kertoo tammasta, jonka kipukohtaukset olivat kiiman aikana niin voimakkaita ja sietämättömiä, että se oli lopetettava.

Sukupuolihormonien vaikutus kipukynnykseen tiedetään, mutta sen syytä ja mekanismia ei tarkkaan tiedetä.

”Yksi teoria on, että estrogeeni vaikuttaa kipurataan ja alentaa kipukynnystä, jolloin kipu aistitaan voimakkaampana silloin kun estrogeenia kiimakierron vaiheessa erittyy enemmän. Tamma tulisi kipunsa kanssa vielä toimeen ilman estrogeenia.  Tämänkaltainen ilmiö tunnetaan migreenipotilailla, joiden kohtaukset noudattavat hormonitason vaihteluita kuukautiskierron aikana. Toinen mahdollinen selitys toki on, että kiima stressaa tammaa jollakin muulla tavalla, jolloin se näyttää stressiään kipukäyttäytymisenä. Tai se on kipeä ja lisästressi pahentaa edelleen kipua.”

Kun varsomisen aika lähestyy, tamman elimistön kipukynnys nousee. Elimistön omat, kipua hoitavat endorfiinit lisääntyvät ja kipuradan endorfiinireseptorit herkkyys lisääntyy.

Varsoneilla tammoilla voi olla paljon kipua, jota ne eivät näytä, sillä aivojen kaikki huomio kohdistuu syntyneeseen varsaan. Hoivahormoni oksitosiinia erittyy varsominen aikaan, ja se myös hoitaa kipua. Jälkeläisen hoitaminen myös lievittää emän kipua, koska se erittää tätä oksitosiinia.

Kipu häiritsee

Eläimen käyttäytyminen tähtää siihen, että kivusta päästäisiin eroon, jolloin se säästää loukkaantunutta kehonosaa. Jos hevonen vaikkapa kaviokuumeen takia joutuu kannattelemaan kehoaan poikkeavalla tavalla, se kaiken muun lisäksi kipeyttää myös lihaksistonsa. Kipu vie sen mielialaa alaspäin, mikä vahvistaa kipukokemusta. Pelko ja ahdistus lisäävät kipua.

Kivulias eläin selviää oppimistilanteista tervettä huomattavasti huonommin. Tämä on jopa rottakokein selvitetty aiheuttamalla rotille kokeellinen migreeni.

Kipu häiritsee jopa unta. Ei pelkästään siksi, että kipuaistimus valvottaa vaan myös siksi, että kipuradasta on suoria yhteyksiä unta sääteleviin järjestelmiin.

Pitkään jatkunut kipu on eläimelle niin haitallista siksi, että se vaikuttaa lähes kaikkiin sen toimintoihin.

Aiemmin on ajateltu, että kivun ja kärsimyksen kokeminen edellyttää tietoisuutta, koska kivun kokemisessa on kaksi osaa, aistiminen, jolloin kipua väistetään esimerkiksi poisvetorefleksin avulla, ja kokeminen, joka syntyy aivoissa.

Kun ihmiselle aiheutetaan kokeellisesti kipua ja hänet laitetaan aivokuvantamislaitteeseen, tietyt aivojen alueet aktivoituvat. Sama todetaan myös eläimellä.