Koulujoukkueen psyykkinen valmentaja Hanna Pitkänen tietää, että kun hötky yrittää tulla, siihen on keinot

Hanna Pitkänen, 40, muistaa, kuinka hänen elämältään putosi pohja melkein 10 vuotta sitten. Se oli vuonna 2016. Hän oli Unkarin EM-kisoissa, jotka olivat viimeinen mahdollisuus hankkia maapaikka Rion olympialaisiin. Ensimmäiset laukaussarjat menivät niin pieleen, että Pitkänen tiesi pelin olleen jo menetetty. Hän tiesi kisan alkumetreillä, että matka oli turha, hän ei pääsisi edes EM-finaaliin.Jos verrataan kouluratsastuksen ensimmäiseen osakilpailuun, tilanne oli sama, kuin jos olisi tehnyt luokan alkuun heti pari viitosen arvoista liikettä. Siitä ei arvokisoissa enää nousta riittäville prosenteille eikä finaalipaikoille.Pitkänen suoritti kisan loppuun kuin unessa. Loppusuoritus meni todella hyvin. Kaksi viimeistä sarjaa olivat parhaat, mutta se ei enää auttanut.Paluu kisoista oli tuskallinen. Koskaan varustelaukun vetäminen bussiin ei ollut tuntunut niin raskaalta.Kotona tuli romahdus. Hän itki kaksi päivää.”Se Hanna, joka silloin omasta mielestäni olin, Rioon pyrkinyt ampuja-Hanna, hajosi ja kuoli”, Pitkänen muistelee. ”Sillä Hannalla ei ollut enää tulevaisuutta, sillä hän ei täyttänyt määritelmää, jonka päälle olin rakentanut itseni siitä lähtien, kun 16-vuotiaana ensimmäisen kerran pääsin olympiavalmennusryhmään.”Ampuja-Hannan poistuttua, jäljelle ei jäänyt ketään.”En tiennyt kuka olin.”.Hanna Pitkäsen ampujan ura täälläKoko elämä oli mennyt hukkaan. Siltä silloin tuntui.Pitkäselle diagnosoitiin keskivaikea masennus, jonka akuuttivaihe kesti kaksi viikkoa, jotka hän oli sairauslomalla. Hän eli siihen aikaan vielä yksin, mutta onneksi ympärillä oli tukiverkko, paljon ihmisiä, jotka auttoivat takaisin pinnalle.Mutta paremminkin olisi voinut mennä. ”Jos mä olisin silloin tiennyt miten toimia tuollaisessa tilanteessa!” hän huokaa nyt vähän haikeana.Jos hänellä olisi ollut riittävästi toimintamalleja, hän olisi pystynyt käsittelemään valtavan pettymyksen rakentavammalla tavalla. Ehkä hän niiden avulla olisi pystynyt venymään siinä EM-kisassakin, vaikka siinä suuri paine olikin. Ja vaikka jälkiviisaana Pitkänen arvelee, että ehkä taitotaso ei kuitenkaan ollut riittävä siihen hetkeen, jona piti ”saattaa 20 vuoden projekti päätökseen””Jännitys ei mun mielestä kuitenkaan ottanut ylivaltaa ja toteutin myös hyvin kisasuunnitelman. Muistan senkin, kun pyysin kilpailuun valmistautuessani valmentaja Juha Hirveä kertomaan uudelleen yhden hauskan jutun ja nauroin sille ihan pissat housussa.” . Huippu-urheiluHuippu-urheilu ei ole tasa-arvoista. Myös lähtökohdat voivat urheilijoilla olla aivan erilaiset. Pitkänen muistaa erään ohimenevän hetken, kun tämä asia väännettiin hänelle rautalangasta. ”Muistan kun Tanskan EM-kisoissa vuonna 2013 mentiin illalla saunaan. Siellä oli lauteilla yksi toinen tyttö, Lontoon olympiamitalisti Adela, joka kertoi omista treenikuvioistaan. Että hän treenasi kolme kertaa päivässä ja kisakaudellakin kaksi kertaa."Pitkänen kuunteli hämmästyneenä. Hän hankki elantonsa markkinointipäällikkönä, mikä mahdollisti hänelle korkeintaan yhden treenin ja kehonhuollon vuorokaudessa.”Kysyin, että miten sä sen teet, olet aikamoinen supernainen. Adela kertoi saavansa palkkaa urheilemisesta ja asuvansakin ilmaiseksi. Mä mietin, että helkkari miten paljon olen jo antanut tasoitusta jo tehtyjen toistojen määrässä."Seuraavana päivänä asia näyttäytyi vielä niin, että Pitkänen oli kisassa sijalla 30 ja Adela oli 11.”Se mietitytti. ”Siinä piti miettiä se, miten suhtautuu tilanteeseen, jolle ei voi paljoakaan.”Pitkänen halusi ja haluaa edelleen uskoa, että tavallisella ihmisellä on halutessaan mahdollisuudet, joskaan perusteettomassa toivomuskulttuurissa eläminenkään ei ole viisasta. Hän laski, että harjoittelemalla vähemmän kuin muut lajissa, tie ei vie ainakaan mitalikorokkeelle.Hänen ratkaisunsa tuolloin oli jättää kuukausipalkkainen työ ja ryhtyä yrittäjäksi, ajatuksena ”tehdä ne rahat elämiseen pienemmässä ajassa, jotta voi treenata enemmän”.Harjoitteluaikaa vapautui ja Pitkäsen kolme vuotta kestänyt Rio-projekti jatkui uudella systeemillä. Jokainen ymmärtää, että kuvio oli rankka. Hän yritti tehdä itse mahdollisimman paljon. Pienessä lajissa on vaikea saada ulkopuolista tukea, kun ei ole medianäkyvyyttä. Ideaalitilanne olisi ollut, että hän olisi hankkinut itselleen managerin sen sijaan, että hoiti managerille kuuluvat asiat, kuten sponsorihankinnan, itse. Mutta ei eletty ideaalimaailmassa. Hän sinnitteli ja jaksoi. Rion olympialaiset siintivät mielessä palkintona. Pitkänen muistaa, mitä hän vastasi, kun hänen pitkäaikainen mentorinsa Timo Koivisto huomasi, että ollaan punaisella ja yritti saada häntä opettelemaan hengittämällä rauhoittumisen taito. Vastaus Koivistolle oli: ”Mulla on kuule nyt niin paljon kaikkea, että jätetään ne hengittämiset myöhemmälle”.Se oli väärä vastaus, Pitkänen tietää sen nyt.”Siitä meni itse asiassa vain puoli vuotta ja soitin hänelle, että mikä mulla oikein on, kun ei saa nukuttua ja rinnasta painaa, eikä treenitkään suju.”Kova stressi oli päällä. Hermosto laukkasi kierroksilla. Mopo oli lähtenyt käsistä..Kun kädet vähän tärisee ja suu kuivuu, hengitän syvään, juon vähän vettä ja totean, että 'ahaa mä tunnistan tämän, vähän jännittää, mutta ei se mitään haittaa'Hanna Pitkäsen tapa pysäyttää jännittäminen heti alkuunsa. Mentaalivalmennus”Siinä ruvettiin sitten syvähengittämään. Siitä tuli tehokas työkalu kilpailujännitykseen ja kilpauran jälkeen työkalu koko loppuelämän erilaisiin tilanteisiin.”Mentyään myöhemmin mentaalivalmennuksen kursseille, hän ymmärsi, että Rion projekti -kokemuksen ei olisi tarvinnut mennä niin kuin se meni.Nyt hän opettaa näitä taitoja urheilijoille.”Ja kun olen itse käynyt nuo asiat omakohtaisesti läpi, tiedän mistä on kyse.”Teemoja on kaksi: yleinen hyvinvointi urheilijan arjessa, sekä fyysinen että psyykkinen, ja kilpailujännityksen hallitseminen.”Mä osaan kyllä, mutta en saa sitä suoritusta jännityksen takia siellä viivalla esiin!” on yleinen huudahdus.Ihminen opettaa itsensä jännittämään. "Se lähtee jo siitä ajatuksesta, että nyt minua jännittää ja johtaa jännittymiseen kognitiivisen kolmion mallin mukaisesti. Ensin on ajatus, sitten tunne ja toiminta", Pitkänen kertoo.Siihen ei tarvitse lähteä. ”Kun kädet vähän tärisee ja suu kuivuu, hengitän syvään, juon vähän vettä ja totean, että 'ahaa mä tunnistan tämän, vähän jännittää, mutta ei se mitään haittaa. Mähän olen tässä tekemässä tuttuja ja turvallisia kilpailuun valmistavia rutiineja ja kaikki menee ihan hyvin'. En päästä sitä prosessia seuraavaan vaiheeseen ollenkaan.”Kun Pitkänen huomaa, että hermostuminen hiipii mieleen, hän sanoo siinä tilanteessa itselleen ”keitänpä kahvit!”Se ei läheskään aina tarkoita, että kahveja keitetään, mutta se tarkoittaa, että kiire on aivojen luoma mielikuva, joka on mahdollista myös poistaa.Rauhallisella uloshengityksellä viestitään aivoille, että tilanteessa ei ole mitään uhkaavaa ja nyt voi rauhoittua. Mielenrauhan avaimetAvaimet ovat itsetuntemuksessa ja keskittymisessä. Hengittäminen on molempiin edellä mainittuihin ominaisuuksiin johtava käytännön keino, sen lisäksi, että syvä palleahengitys rauhoittaa hermoston välittömästi.Pitkänen kuvaa hengittämistä niin tärkeänä mielenhallinnan keinona, että sitä pitäisi opettaa jo ala-asteella.”Me synnytään ja kuollaan hengityksen kanssa, mutta me ei osata sitä tietoisesti useinkaan hyödyntää”, hän sanoo. ”Onneksi ihmiset ovat löytämässä hengittämisen. Se, että joogasalit ovat täynnä, kertoo siitä.””Kun hötky tulee, huomaa, että mieleen hiipii hermostuminen, tietynlainen levoton kiireen ja kaaoksen tunne ja tunne, ettei pysty keskittymään. Että pakka alkaa hajota.”Hän on tehnyt sitä niin paljon, että harjoitus on lyhentynyt muutamaan minuuttiin.”Mun taktiikka on, että pistän toisen käden pallean päälle, suljen silmät, hengitän nenän kautta syvään ja rauhallisesti ja kuulostelen kehoa.”Pallean päällä oleva käsi liikkuu hengittämisen tahdissa.Hengittäminen on aina tässä hetkessä, niinpä se myös kiinnittää tähän hetkeen, jolloin menneiden vatvominen ja tulevan murehtiminen siirtyvät aivoista syrjään. Nyt hän sanoo, että tuosta rankasta EM-kokemuksesta oli hyötyä, vaikka silloin ei todellakaan siltä tuntunut.RatsastajatSe oli lähtölaukaus uuteen. Pitkänen on sekä parakouluratsastusmaajoukkueen psyykkinen valmentaja että nuorten kouluratsastajien maajoukkueen psyykkinen valmentaja. Pararatsastajien kanssa yhteistyö on jo kolmen vuoden mittainen, nuorten ensimmäinen lähitapaaminen oli vuoden vaihteessa ja yhteistyö jatkuu etäpalavereiden muodossa noin kerran kuussa.Läpikäytäviä asioita ratsastajien kanssa on paljon. Ne ovat tuttuja ja yhteisiä kaikille urheilijoille.Huippu-urheilijan tai sellaiseksi pyrkivän elämä on vaativa elämäntapa, joka vaatii, että motivaatio ja kyky mielenhallintaan ovat kunnossa. Motivaatio on tärkeä. Sen täytyy lähteä itsestä, ei kenestäkään muusta.Käsijarru päällä ei voi tehdä jotakin, joka vie niin paljon energiaa kuin huippu-urheilu. Harjoitella tulisi harjoitella riittävästi, mutta myös laadukkaasti. Lisäksi urapolun eri vaiheet on tärkeää suunnitella huolella, jotta kokonaisuus tukee niin ihmisen hyvinvointia kuin urheilijana kehittymistäkin. ”Jos sitä huippu-urheilua tekee jonkun toisen henkilön motiiveista käsin, siitä voi syntyä ihan valtava henkinen ristiriita ja paine.”Toisekseen, huippu-urheiluun on jo lähtökohtaisesti sisäänkirjoitettu epäonnistuminen. Vain harvat pääsevät huipulle ja heistä vain yksi voittaa kultamitalin, kaikki muut häviävät.On tärkeää saada mahdollisimman paljon onnistumisen kokemuksia, opetella voittamaan, mutta yhtä tärkeää on opetella häviämään – mikä ei tarkoita sitä, että siihen mitenkään pyrittäisi.”Häviäminen on niin todennäköistä, että se on opeteltava. ””Jos mä saan ammunnasta 385 pistettä ja lähden pelkän sen tiedon varassa kotiin ja vielä kotimatkalla sätin itseäni, että miten mä nyt taas menin tekemään näin, niin miten se vie minua eteenpäin? On ihan eri tilanne, jos alkupettymyksen jälkeen voi kysyä itseltään, että opinko tästä jotakin. Mikä meni kuitenkin hyvin? Pettymyksestä voi saada tosi paljon hyödyllistä irti, jos sen katsoo vähän eri näkökulmasta ja ymmärtää että kaikki tuo kuuluu urheilemiseen.”Pitkänen ei usko, että löytyy yhtäkään urheilijaa, joka pystyisi vastaamaan kieltävästi kysymykseen ”onko tullut turpaan?” "Vain urheilua"On ymmärrettävä, että niin tärkeä osa elämää kuin urheilu onkin, se on kuitenkin vain urheilua. Ja että on arvokasta urheilla, meni miten meni. "Urheilu antaa paljon muutakin kuin mitalin kisoista.”Moni itse asiassa tietää tämän alitajuntaisesti. Myös valmentajien kannattaisi se muistaa. Pitkäsen valmentajakollega oli kysynyt erään joukkuelajin juniori-ikäisiltä koripalloilijoilta, missä he näkivät olevansa täytettyään 21 vuotta. 25:ssä vastauksessa vain kolmessa koripallo näkyi edes jossakin roolissa, eräskin niistä kolmesta visioi tulevaisuuden kotinsa takapihalle korin, muiden vastauksissa koripallo ei esiintynyt lainkaan.Näitä tyttöjä seurattiin. Näin myös kävi. Pari-kolme jäivät lajiin, muut eivät.

Koulujoukkueen psyykkinen valmentaja Hanna Pitkänen tietää, että kun hötky yrittää tulla, siihen on keinot

Aiheeseen liittyvää