Mallat aloitti ratsastuksen 6-vuotiaana ratsastuskoulussa, ja jo vuoden päästä hänelle ja hänen nykyään Virroilla ratsastuskoulua pitävälle isosiskolleen Katille ostettiin oma poni nimeltä Mandang. Se oli todellinen hevostaitokouluttaja. Tyttöjen oli tarkoitus harrastaa ratsastusta äitinsä kanssa, mutta kun poni ollut heillä vain muutamia kuukausia, äiti sai aivoverenvuodon ja jäi pitkäksi aikaa vuodelepoon. Maiju oli silloin ehkä 8-vuotias, ja poni oli vihainen tallissa. Se yritti astua varpaille ja purra samalla..”Meidän oli keksittävä, miten pärjätään”, Mallat toteaa..Aika pian tytöt oppivat narraamaan ponin karsinan ovelle, ja kun sille saatiin riimu päähän ja naru riimuun, se saatiin kaltereiden takaa siirrettyä keskelle karsinaa. Kun poni oli saatu siellä varustettua, seuraava ongelma oli saada se ahdasta käytävää pitkin maitohuoneen ovelle ja ulos..”Sinä oli vielä kulma, jossa se yritti liiskata meidät. Mutta opimme tekemään niin, että toinen meni pitkän narun kanssa edellä, ja saimme hinattua sen ulos”, Mallat muistelee..Ratsastaa poni oli kaikin puolin mukava. Vielä tänäkään päivänä Mallat ei tiedä, miksi se oli sellainen kuin se oli..”Pitkään ajattelin, että vihaista hevosta ei synny, mutta nykyään olen huomannut, että jotkut syntyvät hyvinkin kipakoina. Jos niiden emä ei komenna niitä, eivätkä ne pääse kasvamaan laumassa, niistä voi tulla ärhäköitä”, hän miettii..Myöhemmin tytöt saivat omat ponit. Opeteltiin ratsastamaan, ja ponilla Apache Maiju pärjäsi kentän PM-kultaan saakka. Juniorina hän menestyi SM-tasolla sekä kentässä että esteillä. Kotimaassa hän ehti varhain edetä kansalliselle GP-tasolle, ja hän teki hyvää jälkeä myös nuorten ja suomenhevosten kanssa..Esteratsastus on fiilislaji, johon kuuluu alamäkiä ja ylämäkiä. Mallat toteaa, että aina välillä tuntuu jäykältä ja siltä, että ei koko hommasta tule mitään..”Pieniä vaiheita on aina. Ne tulee ja menee, ja ne kuuluvat asiaan”, hän sanoo..Hänellä itselläänkin oli kilparatsastuksessa hetki, jolloin hän vähäksi aikaa luovutti. Se oli nuorten vuosien jälkeen, kun hän oli mukana Atlantan MM-kilpailuihin valmistautuvassa ryhmässä. Hän koki, että maajoukkueen valmennukset olivat tapahtumia, joihin piti mennä ennen muuta näyttämään, kuinka hyvä on. Paineet kasvoivat, ja samalla Mallat huomasi, että hänellä ei ole mahdollisuutta panostaa samalla tavalla kuin monilla muilla..”Kun ihmisellä on ratsastuksessa määrättömästi rahaa, löytyy kyllä valmentajia tukemaan, kannustamaan ja viemään eteenpäin. Kun ei ole – se tulee aika raskassoutuiseksi”, Mallat huokaa..Sitten hänen silloisen ratsunsa omistaja antoi hevosensa Mallatin alta toiselle ratsastajalle..”Ja se hevonen aika pian itse asiassa kuoli radalle. Me olimme halunneet edetä sen kanssa tosi rauhassa, ja sitten se tuhottiin niin totaalisesti. Se otti minulla tosi koville, ja sen jälkeen menin aika pitkään lähinnä suomenhevosilla ja nuorilla”, Mallat kertoo..Innostusta ratsastukseen se ei vienyt, vaan Mallat teki ihan tyytyväisenä ruohonjuuritason työtä Suomessa. Maailmalle, Hollannin kautta Sveitsiin ja Ranskaan, hän lähti vasta 30-vuotiaana..”Ehkä olisin ehtinyt lajissa pidemmälle, jos olisin lähtenyt aiemmin, mutta toisaalta opin Suomessa paljon esimerkiksi yrittäjyydestä. Ja nyt en haikaile minkään ihmeellisen perään, vaan tiedän totuuden ja todellisuuden. Jos on ihan tavallinen ihminen, jolla ei ole senttiäkään perintörahaa, ainoa tapa on tehdä hitosti töitä”, hän sanoo..Jos on ihan tavallinen ihminen, jolla ei ole senttiäkään perintörahaa, ainoa tapa on tehdä hitosti töitäMaiju Mallat. Esteratsastuksen taito kertyy askel askeleelta. Mallat itse pääsi hyppäämään Hollannissa melkein ykskaks 160-luokkia, kun Mikael Forsténilta jäi loukkaantumisen takia Global Champions Tourin paikka vapaaksi ja Mallat pääsi käyttämään sitä. ”Loppujen lopuksi mun mielestä jos hevosella on tarpeeksi skouppia, ei ole suurta eroa, hyppääkö 145- vai 160-rataa. Jo 145-radat ovat todella teknisiä, ja ne voivat olla hevosen äärirajoilla. 160-luokissa ei ole paljoa tekemistä lisää, vaan enemmän sitten kyse on siitä, miten oma pää kestää”, Mallat näkee..Hän itse on hypännyt hevosilla korkeuksia, joita ne eivät muiden kanssa päässeet..”Se riippuu niin paljon hevosen luonteesta, haluavatko ne mennä. Osa pystyisi mihin vain, mutta ei halua. Osa heittää sydämensä ensin yli, ja niillä on hyvä pää ja hirveä yritys. Kun ratsukko menee tarpeeksi pitkään hyvin yhdessä, molemmille tulee usko siihen, että pystytään”, Mallat kuittaa..Hän miettii, että ajan kanssa ratsastajalle kehittyy ennen muuta kyky analysoida hevosia ja tekemistä, ja uran varrelta saa matkaansa työkaluja, niin että tietää paremmin, mitä kokeilla eri hevosten kanssa..Nykyään Mallat asuu miehensä kanssa Ranskassa, vuokraratallilla. Jossain kaukana kaikesta olisi paljon edullisempaa, mutta Mallat näkee, että on parempi olla muiden hevosihmisten lähellä..Nyt hevoskauppa sujuu paremmin suuntaan ja toiseen, ja hänellä on paremmat mahdollisuudet oppia jotain joka päivä, kun pääsee keskustelemaan asioista muiden ammattilaisten kanssa.
Mallat aloitti ratsastuksen 6-vuotiaana ratsastuskoulussa, ja jo vuoden päästä hänelle ja hänen nykyään Virroilla ratsastuskoulua pitävälle isosiskolleen Katille ostettiin oma poni nimeltä Mandang. Se oli todellinen hevostaitokouluttaja. Tyttöjen oli tarkoitus harrastaa ratsastusta äitinsä kanssa, mutta kun poni ollut heillä vain muutamia kuukausia, äiti sai aivoverenvuodon ja jäi pitkäksi aikaa vuodelepoon. Maiju oli silloin ehkä 8-vuotias, ja poni oli vihainen tallissa. Se yritti astua varpaille ja purra samalla..”Meidän oli keksittävä, miten pärjätään”, Mallat toteaa..Aika pian tytöt oppivat narraamaan ponin karsinan ovelle, ja kun sille saatiin riimu päähän ja naru riimuun, se saatiin kaltereiden takaa siirrettyä keskelle karsinaa. Kun poni oli saatu siellä varustettua, seuraava ongelma oli saada se ahdasta käytävää pitkin maitohuoneen ovelle ja ulos..”Sinä oli vielä kulma, jossa se yritti liiskata meidät. Mutta opimme tekemään niin, että toinen meni pitkän narun kanssa edellä, ja saimme hinattua sen ulos”, Mallat muistelee..Ratsastaa poni oli kaikin puolin mukava. Vielä tänäkään päivänä Mallat ei tiedä, miksi se oli sellainen kuin se oli..”Pitkään ajattelin, että vihaista hevosta ei synny, mutta nykyään olen huomannut, että jotkut syntyvät hyvinkin kipakoina. Jos niiden emä ei komenna niitä, eivätkä ne pääse kasvamaan laumassa, niistä voi tulla ärhäköitä”, hän miettii..Myöhemmin tytöt saivat omat ponit. Opeteltiin ratsastamaan, ja ponilla Apache Maiju pärjäsi kentän PM-kultaan saakka. Juniorina hän menestyi SM-tasolla sekä kentässä että esteillä. Kotimaassa hän ehti varhain edetä kansalliselle GP-tasolle, ja hän teki hyvää jälkeä myös nuorten ja suomenhevosten kanssa..Esteratsastus on fiilislaji, johon kuuluu alamäkiä ja ylämäkiä. Mallat toteaa, että aina välillä tuntuu jäykältä ja siltä, että ei koko hommasta tule mitään..”Pieniä vaiheita on aina. Ne tulee ja menee, ja ne kuuluvat asiaan”, hän sanoo..Hänellä itselläänkin oli kilparatsastuksessa hetki, jolloin hän vähäksi aikaa luovutti. Se oli nuorten vuosien jälkeen, kun hän oli mukana Atlantan MM-kilpailuihin valmistautuvassa ryhmässä. Hän koki, että maajoukkueen valmennukset olivat tapahtumia, joihin piti mennä ennen muuta näyttämään, kuinka hyvä on. Paineet kasvoivat, ja samalla Mallat huomasi, että hänellä ei ole mahdollisuutta panostaa samalla tavalla kuin monilla muilla..”Kun ihmisellä on ratsastuksessa määrättömästi rahaa, löytyy kyllä valmentajia tukemaan, kannustamaan ja viemään eteenpäin. Kun ei ole – se tulee aika raskassoutuiseksi”, Mallat huokaa..Sitten hänen silloisen ratsunsa omistaja antoi hevosensa Mallatin alta toiselle ratsastajalle..”Ja se hevonen aika pian itse asiassa kuoli radalle. Me olimme halunneet edetä sen kanssa tosi rauhassa, ja sitten se tuhottiin niin totaalisesti. Se otti minulla tosi koville, ja sen jälkeen menin aika pitkään lähinnä suomenhevosilla ja nuorilla”, Mallat kertoo..Innostusta ratsastukseen se ei vienyt, vaan Mallat teki ihan tyytyväisenä ruohonjuuritason työtä Suomessa. Maailmalle, Hollannin kautta Sveitsiin ja Ranskaan, hän lähti vasta 30-vuotiaana..”Ehkä olisin ehtinyt lajissa pidemmälle, jos olisin lähtenyt aiemmin, mutta toisaalta opin Suomessa paljon esimerkiksi yrittäjyydestä. Ja nyt en haikaile minkään ihmeellisen perään, vaan tiedän totuuden ja todellisuuden. Jos on ihan tavallinen ihminen, jolla ei ole senttiäkään perintörahaa, ainoa tapa on tehdä hitosti töitä”, hän sanoo..Jos on ihan tavallinen ihminen, jolla ei ole senttiäkään perintörahaa, ainoa tapa on tehdä hitosti töitäMaiju Mallat. Esteratsastuksen taito kertyy askel askeleelta. Mallat itse pääsi hyppäämään Hollannissa melkein ykskaks 160-luokkia, kun Mikael Forsténilta jäi loukkaantumisen takia Global Champions Tourin paikka vapaaksi ja Mallat pääsi käyttämään sitä. ”Loppujen lopuksi mun mielestä jos hevosella on tarpeeksi skouppia, ei ole suurta eroa, hyppääkö 145- vai 160-rataa. Jo 145-radat ovat todella teknisiä, ja ne voivat olla hevosen äärirajoilla. 160-luokissa ei ole paljoa tekemistä lisää, vaan enemmän sitten kyse on siitä, miten oma pää kestää”, Mallat näkee..Hän itse on hypännyt hevosilla korkeuksia, joita ne eivät muiden kanssa päässeet..”Se riippuu niin paljon hevosen luonteesta, haluavatko ne mennä. Osa pystyisi mihin vain, mutta ei halua. Osa heittää sydämensä ensin yli, ja niillä on hyvä pää ja hirveä yritys. Kun ratsukko menee tarpeeksi pitkään hyvin yhdessä, molemmille tulee usko siihen, että pystytään”, Mallat kuittaa..Hän miettii, että ajan kanssa ratsastajalle kehittyy ennen muuta kyky analysoida hevosia ja tekemistä, ja uran varrelta saa matkaansa työkaluja, niin että tietää paremmin, mitä kokeilla eri hevosten kanssa..Nykyään Mallat asuu miehensä kanssa Ranskassa, vuokraratallilla. Jossain kaukana kaikesta olisi paljon edullisempaa, mutta Mallat näkee, että on parempi olla muiden hevosihmisten lähellä..Nyt hevoskauppa sujuu paremmin suuntaan ja toiseen, ja hänellä on paremmat mahdollisuudet oppia jotain joka päivä, kun pääsee keskustelemaan asioista muiden ammattilaisten kanssa.