Kirjat: Hevosen käytännön anatomia sai jatko-osan – nyt keskitytään lihashuoltoon

Ensin oli Hevosen käytännön anatomia -kirja, joka ilmestyi kuusi vuotta sitten. Siitä saatiin palautetta, jonka perusteella on laadittu jatko-osa ja uusi teos, Hevosen käytännön lihashuolto. Nämä kaksi kirjaa on tarkoitettu käytettäväksi yhdessä, rinnakkain.

Kun hevosen lihaksisto voi hyvin, hevonenkin voi hyvin.

Hevostalouden lehtori ja hevoshieroja Sanna Ihasalon ja hevossairauksien erikoiseläinlääkärin Heikki Saarisen 180-sivuinen teos on kierrekantinen ja sivut ovat talliolosuhteisiin sopivaa, kestävää materiaalia. Tilaa on myös omille muistiinpanoille. Kirjan kuvitus on piirtäjä Sara Keskitalon ja valokuvaajien Anu Leppäsen ja Stella Aaltolan käsialaa.

Mitä hevosen lihaksistolle sitten voi tehdä?

Siihen voi tutustua. Sitä voi huoltaa ennen ja jälkeen suorituksen, sekä tietenkin hoitaa vaurion jo tapahduttua.

Ihasalon osuus hierojana keskittyy erityisesti ensimmäiseen, Saarisen eläinlääkärinä jälkimmäiseen.

Terve lihaksisto on seurausta oikeanlaisesta nesteytyksestä ja rasituksen ja levon suhteesta.

Hevosensa lihaksia voi venytellä itsekin ja porkkanavenytykset, niin sanotut porkkanajumpat ovatkin hevosihmisten tiedossa. Niitä voi tehdä viikoittain ja useamminkin, ja niiden etuna on toispuoleisuuksien ja liikkuvuuteen liittyvien muutosten havainnointi.

Ihasalo kannustaa palpoimisen opettelemiseen. Kun hevosen kehon käy omin käsin läpi päivittäin, nestetasapainon, lihastiukkuuden ja kosketusherkkyyden, lämpötilan ja turvotuksen oppii tunnistamaan, ja näin huomaamaan erilaiset poikkeavuudet normaalista.

Hevosen harjaaminen ja etenkin kumisualla pyörittäminen on edelleen mainio lihashuoltamisen keino.

Kirjassa käydään havainnollisesti läpi erilaiset hierontaotteet sivelystä hankaus- ja puserteluotteeseen, taputteluun ja täristämiseen.

On tärkeää tietää myös, milloin ei pidä hieroa.

Kehon lihakset käydään läpi ryhmittäin ja yksitellen sanoin ja kuvin, kuvaillen niiden työtehtävät.

Nisäkkäiden anatomiat muistuttavat toisiaan, mutta eroavaisuuksiakin löytyy. Hevosella, toisin kuin ihmisellä, ei ole solisluita, vaan eturaaja on kiinnittynyt runkoon ainoastaan pehmytkudosten, pääasiassa lihasten, välityksellä.

Rintakehän kannattajalihakset, jotka ovat pääosin syviä lihaksia, kiinnittävät hevosen eturaajat runkoon, ja ne myös kannattelevat noin kaksi kolmasosaa hevosen painosta yhdessä etujalkojen kanssa. Hevonen tarvitsee käyttötarkoituksesta riippumatta vahvat rintakehän kannattajalihakset ja lisäksi kyetäkseen kannattelemaan oman painonsa lisäksi ratsastajankin painon.

Koska hevonen on luonnostaan etupainoinen ja nuorilla hevosilla nämä kannattajalihakset eivät ole vielä kehittyneet, tulee tämä ottaa huomioon, kun hevosia aletaan liikuttamaan ja treenaamaan. Hevosen oikeanlainen ja monipuolinen valmentaminen vahvistaa ja kasvattaa rintakehän kannattajalihaksia, jolloin ne lyhenevät ja nostavat rintakehää eturaajojen välistä -> säkä nousee.

Kirjan loppupuoli on eläinlääkärin näppäimistöltä. Tapaturmaisten lihasvaurioiden lisäksi esitellään tavanomaisimpia aineenvahdunnallisia lihassairauksia.

Saarinen toteaa pähkinänkuoressa, että lihasvaurio syntyy lihakseen kohdistuvan liian suuren voiman seurauksena.

Lihaskudos on herkimmillään vaurioitumiselle, kun se joutuu yhtaikaisesti venymään ja supistumaan. Vaikkapa esteeltä alastulo on tällainen tilanne.

Myös hevoshierojan oma terveys käydään läpi. Hänen voimanlähteenään on hänen oma kehonsa ja syvien vatsalihasten löytäminen on tärkeää, jotta painonsiirto onnistuu. Kädet ovat voiman välittäjiä.