Kirja-arvio: Silikonipaikkojen ja paukkuliivin tarkoituksesta – kaikki me olemme oman elämämme tätiratsastajia

Tätiratsastajat ovat jotakin muuta kuin hevosalan ammattilaisia, he ovat vähintään keski-ikäisiä ja valtavan hevoshulluja. Tätä hevoshulluuttaan he toteuttavat sillä lailla, kuin se kullekin hänen elämäntilanteessaan on mahdollista. Kuitenkin järkevästi. Jollain lailla sopivan pienesti. Lämpimällä itseironialla. Tänä päivänä voi ylpeänä olla täti, etenkin, jos kuuluu jaanojen ja sarien ns. alkuperäistädistöön*. Hevonen vie silti edelleen suhteettoman ison osan elämästä ja aikabudjetista. On aina vienyt. Tätiratsastaja potee huonoa omaatuntoa, mutta jatkaa.Hän ei yleensä kilpaile, jännityksenkään takia. Issikat ovat hyvä valinta. Ne eivät ole liian isoja, eikä putoa liian korkealta. Miksi pitäisi pudota liian korkealta? Hyvä kysymys. Kun ikää tulee, tulee kaikenlaisia vaivoja. Kuten vaikkapa nivelrikkoa ja osteoporoosia. Lonkkaan uusi nivel! Entä alapää sitten? Sopiiko ratsastaminen vanhenevalle alapäälle?Pirkko Varjon uudessa Tätiratsastajan tarinoita -kirjassa käydään vertaistuen hengessä läpi kaikkea sitä problematiikkaa, minkä kanssa jokainen viimeiset noin 50 vuotta ratsastanut naisihminen on taatusti pähkäillyt. Luultavasti miesihminenkin, sillä eikö se jotenkin niin mennyt, että hekin voivat olla tätejä ihan siinä missä kuka tahansa muukin. Pitääkö ostaa paukkuliivi, vai muuttuuko "araksi tädiksi", keskustelupalstojen naureskelujen vakioaiheeksi, jonkalainen ei tätiratsastajakaan halua olla. Ei, vaikka olisi kuinka arka. Onnettomuuksilta kun kuitenkaan ei aina välty, ja sairaalassa saattaa kuulla suoraan ortopedin suusta, että "ratsastajat eivät ole toiveasiakkaita, sillä vammat ovat yleensä pahoja ja kuormittavat hoitokoneistoa".Hevosharrastus on matka sisimpään. 65-vuotiaana täti saattaa tunnistaa yhtäkkiä itsensä eteisen peilistä. Tuo on se pieni punaverkkarinen hevostyttö. Se sama! Ja tajuaa, että siinä vaiheessa on hyvä ikä aloittaa ratsastaminen oikein kunnolla, niin, että tietoisuus on mukana. Senkin takia, että jos siinä vaiheessa ei palaa satulaan, voi kohta olla jo liian vanha. Milloin sitten on liian vanha? Sitäkin pohditaan, mutta vastaus kai on, että ei koskaan, sillä mukana on 91-vuotiaan Hildur Hagelbergin haastattelu. "Vanheneminen ei ole millään tavalla haitannut ratsastusta", hän sanoo. Hän kyllä tietää. Voi lainata kirjastosta Kyra Kyrklundin kirjan "Ratsastuksen taito". Ja huomata nopeasti, että se liitelee niin korkealla, että se menee vaihtoon lennosta. "Alkeet aikuisille" toimii paremmin. Sitä ihmettelee miten ylipäätään on mahdollista harrastaa vuosia oppimatta juuri mitään. Mutta näköjään on. Tässä iässä voi myöntää itselleen ja vaikka koko maailmalle, että on tuntiratsastaja. Keskinkertainen tuntiratsastaja.Kirjassa voi nautiskella entisen toimittajan tarkkanäköisistä havainnoista. Esimerkiksi tämä: "Selvin merkki vanhuudesta olivat silti vanhat valokuvat, joissa mielestäni aikoinaan olin näyttänyt kamalalta. Niissä olikin nyt kaunis nainen, joku, jota en enää löytänyt."No jep!. Miten se alkoi?Kun hevoshulluus iskee, se ei sääli. Kaikki, jotka ovat tämän hulluuden kokeneet, muistavat, kuinka se hiipi sieluun. Tärkeä oli nimenomaan se hevonen. Ei niinkään se, mitä sen kanssa voisi mahdollisesti tehdä. Voi olla, että nykyään on eri lailla, mutta 1960-luvulla se meni kutakuinkin juuri niin, kuin Varjo kertoo. Jos ei sitten ollut syntynyt hevosperheeseen. Tai ollut Kyra Kyrklund. Ja Suomessa harva oli. Hyvin harva. Pirkko Varjo muistaa hyvin, miten hän istui "Raision lastenneuvolan odotushuoneessa äidin ja veljensä kanssa ja tuijotti leikkinurkkauksessa seissyttä punaiseksi maalattua keinuhevosta koko orastavan hevoshulluutensa kiihkolla".Kirjastosta sai hevoskirjoja ja kun oppi lukemaan jo viisivuotiaana, koulun alkaessa oli täysin selvää, minkälainen ihminen oli esikuva. Hevoskirjojen rohkea sankarityttö, tietenkin. Lopultahan sitä pääsi sitten ratsastuskouluun, jos onni oli myötä. Sinne mentiin parillakin bussilla arki-iltaisin, koska siihen aikaan lapsia ei kuskattu yhtään minnekään. Mutta hoitajien kanssa oli vaikeaa, kuten kaikki hyvin muistamme. He olivat hoidokeistaan niin mustasukkaisia, että saattoivat tulla aidalle notkumaan, silmät täynnä ylenkatsetta. Hevonen tempaistiin pois heti loppukäyntien jälkeen, joskus jopa ennen niitä. "En uskaltanut edes puhua hoitajille mitään ja mitäpä heille olisin sanonutkaan. Olin mitätön pieni tyttö, ujo ja vieraassa ympäristössä sosiaalisesti vähän kyvytön. Sisimmässäni saatoin olla reipas, lettipäinen, kaikkien suosima hevostyttö, mutta oikeassa elämässä olin pieni polkkatukkainen, punaisiin verryttelyhousuihin ja kumisaappaisiin pukeutunut surkimus."Pirkkoa pelotti ratsastaa, mutta ei hän sitä tunnustanut eikä myöntänyt, ei itselleenkään. "Parasta siis vetää roolia jopa päiväkirjassa."Ratsastustunneilla Pirkko tutustui Ritva Suomiseen. Tiet erkanivat kymmeniksi vuosiksi, mutta Facebookin kautta naiset löysivät toisensa uudelleen. Pari viikkoa sitten he kävivät yhdessä ratsastamassa. Siinä välissä 50 vuotta oli hävinnyt jonnekin. He ihmettelivät muun muassa sitä, miten lapset siihen aikaan ylipäätään saivat tiedon, että koko Artukaisten ratsastuskoulu on edes olemassa. Siihen aikaan ei osattu edes unelmoida jostain internetistä. Väritelkkari oli aika uusi juttu. "Miten me osasimme mennä sinne?"Sen Pirkko kuitenkin muisti väärin, että eräällä kesäleirillä Ritva olisi tullut niin uskoon, että tutki kaiket illat raamattua. Sen sijaan se oli totta, että eräällä tunnilla Artukaisissa Ritva löi päänsä hevosen niskaan sillä seurauksella, että etuhammas katkesi. Irre-opettaja totesi vain, että "ai jaa". Sitä hän ihmetteli, että Ritva halusi keskeyttää tunnin, mutta antoi tälle kuitenkin luvan käydä soittamassa tallin puhelimella kotiinsa. Se oli 1960-lukua, se. Vertaisryhmäläisiä on kaikkiaan 15 ja kaikki he kertoivat oman tarinansa Varjon haastattelemina.Ritva, 68, Siru, 58, Johanna, 50, Tarja, 63, Nina, 63, Peppiina, 58, Tarja, 75, Pirjo, 62, Päivi, 65, Eeva-Liisa, 73, Tua, 53, Helena, 75, Hildur, 91, mutta myös Erkki, 81 ja Juhani, 77.Pirkko Varjon kirja on hyvän mielen lukukokemus, tarina, josta tunnistaa itsensä ja monta muuta. Kaikki me olemme oman elämämme tätiratsastajia. Tämän päivät lapset ovat huomisen tätejä. Jotkut vähän muita tarkkanäköisempiä. * Alkuperäistädistö on muotoutunut niistä naisharrastajista, jotka 60-70 -luvuilla ratsastivat perinteisissä ratsastuskouluissa. Niissä opettajat ja hevoset olivat yhtä vihaisia, aina oli pakkanen, eikä koskaan saanut laukata tarpeeksi. (Tallin Tyypit, 2006, Anna Perho, Leena Alérini)..Päivitys 10.12. klo 11.40 korjattu Pirkko Varjon ikä

Kirja-arvio: Silikonipaikkojen ja paukkuliivin tarkoituksesta – kaikki me olemme oman elämämme tätiratsastajia

Aiheeseen liittyvää