Kirja-arvio: Katkeroitunut hevosnainen toteaa, että hevonen on kyllä ehdottomasti kaikkein vaikein hengissä pidettävä kotieläin

Kirjan teksti alkaa nimen mukaisesti. ”Ihmisvihani ei kumpua tyhjästä.”35-vuotias hevosnainen Meiju Paunu ei ole ainut ihminen, joka tuskailee anonyymin somen kanssa.”Sosiaalinen media on viimeistellyt ihmisvihani tämänhetkisiin sfääreihinsä”, hän kirjoittaa.Tyly alku! Teeman mukainen.Kirjan nimellä on ihan järkeenkäypä selitys, siis sen lisäksi, että se on katkeroituneen hevosnaisen tilitys hevoselämästä.”Ai miksi tällainen nimi?”, Paunu kysyy ja vastaa. ”Jotta sitä ei ostettaisi lapsille, jotka sitten vaan pettyisivät."Se, että heidän vanhempansa ehkä hermostuisivat ronskista kielenkäytöstä, sen sijaan ei Paunua huoleta."Vastuu on aina vanhemmilla."Tekstissä on tosiaan "muutama kirosana". Ja söpö piirroskansi saattaa johtaa hieman harhaan. Muistelmat on roiskittu paperille rykäyksinä niinä hetkinä, kun on ollut vaan pakko kirjoittaa, eikä niitä ole palattu hienosäätelemään enää sen jälkeen.Paunu sanoo, että hänen tyyliinsä ei kuulu pohtia ”voiko näin kirjoittaa”.”Ei, kyllä mä vaan kirjoitan sen enempää miettimättä.”Fysioterapeutin koulutuksen saaneen, hyvinvointialueen hallinnon puolella elantonsa tällä hetkellä hankkivan Paunun ensimmäinen oma kirja on pöytälaatikkoon kirjoitettu terapia ja surutyö, joka auttoi häntä itseään pääsemään yli surusta ja pettymyksestä. Nyt, kun kirja on muidenkin luettavissa, se ehkä auttaa kaikkia heitä, jotka kiroilevat hevostenomistajien universumin epäoikeudenmukaisuutta. Jälkikäteen kirjoittaja on tunnistanut tekstinsä myös kasvutarinaksi. Siinä kasvetaan surusta yli. Näin ollen, ei sen niin väliä, että kustantamot eivät suhtautuneet suopeasti. Tai ylipäätään suhtautuneet millään lailla, sillä ne eivät edes vastanneet. BoD:ssä eli Books on Demand -yrityksessä julkaisemisen kynnys on huomattavasti matalampi, sillä kirjoja painetaan vain se määrä, mikä ostetaan. Kirja on eräänlainen omakustanne, Maunu luonnehtii.Teoksen voi lukea myös Nexstoryssa. Rahallinen tuotto on toistaiseksi ollut olematon, sitä ei oikeastaan ole vielä ollut lainkaan. Mutta hyvää kirjoittaminen teki. Pinomäen ArielKirjassa puhutaan rakkaudesta ja suomenhevostammasta, joka asteli elämään reilut 10 vuotta sitten, tarkalleen ottaen vuonna 2013. Jotenkin tämän tarinan tyyliin sopii, että se tuli vähän puolivahingossa, vaihdossa hevoskoppiin. Vuotiaana.Tuo hevonen on Pinomäen Ariel (Jaime – Assin Muru, Assin Komu).Hevonen oli etäinen, sellainen vähän tyly, introvertti, omilla ehdoillaan toimiva ”itsenäinen suomalainen nainen”, mutta Meiju Paunu rakastui siihen yhtä kaikki. Ei heti, vähitellen.Yhteistä aikaa oli lopulta paljon, miltei 8 vuotta. Kyllä siinä ajassa ehtii kaikki hevosenomistajan perushommat moneen kertaan. Ylämäet, alamäet.Iso osa hevosnaisen elämästä oli ihanaa, jos ei suorastaan täydellistä. Hevonen oli omalla tallilla, jossa ei maneesia, ei pesupaikkaa, eikä tallissa juoksevaa vettä. Kenttä oli, mutta aika pieni 25x25. "Toisten köyhien hevosihmisten vertaistuki ja loputtoman mielikuvituksen ja kekseliäisyyden aikaan saamat penninvenyttäjien niksipirkkavinkit olivat korvaamattomia." Upeaa aikaa, vaikka rahasta olikin aina kiinni. Myötätuulessa mentiin vuosikaudet. Kyllä, myötätuulessa, kaikkine hevoselämään liittyvine piirteineen, jos ei sanota suorastaan rasittavine hankaluuksineen. Jotenkin palkitsevaa lukea, että perheellisen, kiltteys- ja kunnollisuusyndroomaisen oman elämänsä suorittaja -hevosihmisen elämä sujuu vähillä yöunilla. Kun "kultamussukat otetaan sisälle pihatosta mahdollisimman myöhään illalla ja vastaavasti päästetään takasisin pihattoon mahdollisimman aikaisin, jotta karsinassa seisoskeluaika lyhenisi minimiinsä". Että univajeen aiheuttamasta kahvinkittaamisesta saa lopulta kofeiiniriippuvuuden ja kymmenen kilon silmäpussit. ”Sanotaan, että nuorena jaksaa, mutta ihan samaa suossa rämpimistä se on nuorena kuin vähän vanhempanakin. Mutta sanotaanko, että hevosihmisenä jaksaa. Koska hevosihmisenä se on vain yksinkertaisesti pakko.” Niinpä.Miksi niitä hevosia hankitaan? Tämän kysymyksen Paunu on kysynyt itseltään lukemattomia kertoja. Ehkä syy on hankitreenit, vaellukset hirvikärpästen jahtaamina, kaikki se loputon puuhastelu ja arki tallilla, kun hevosistaan yrittää pitää niin hyvää huolta kuin mahdollista. Ja se tyylipuhdas puskailu, mitä tätiratsastajat mielellään tekevät. Ja nyt ei tarvitse pyydellä anteeksi sanaa, sillä kyllähän heitä todellakin on, kun sen nimisessä Facebook-ryhmässäkin on 11 tuhatta jäsentä - kirjan kirjoittajan lisäksi. VarsaTammathan tietysti astutetaan. Astutuksen seurauksena vuonna 2019 introvertti tamma muuttui luonteeltaan oikeasti vaikeaksi. Jos ei sanota suoraan hirviöksi. Mutta rakkaus ei kysele. Ja varsasta tuli juuri sellainen mitä pitkin. Vaikka "ei ollutkaan varsinaisesti jalopuuta vaan enemmänkin tuppeensahattua lautaa. Mutta sillä oli mukava luonne ja kiva väri". Ja nimi.”Suomenhevosen nimeämistä voisi pitää eräänlaisena hiljaisena kilpailuna siitä, kenellä on tässä maassa eniten mielikuvitusta ja se kaikkein kieroutuneiden huumori. ”Mitä saa Säkkärän Sällistä ja Pinomäen Arielista?Saa vaikkapa Säkkärän Arielin. Tai Ariel-Sällin. Vaihtoehtoisesti Säkkarin, Arsäkin tai Arsenikin. Tai ihan vaan Pino-Sakarin. Tai sitten ihan vaan Muriel Oli Alkku. Sellainenkin emään viittaava nimi kävi mielessä.Varsasta tuli Pinomäen Pompidou sellaisella harvinaisemmalla tavalla, että lempinimi syntyi ensin, Pomppis, koska varsa ei juurikaan ravannut, se joko laukkasi tai pomppi, tai molempia. Lempinimeen sopiva varsinainen nimi löytyi kovalla etsinnällä Disney -elokuvasta Rottatouille. Disney-elokuvasta tietenkin siksi, että pieni merenneito Ariel on Disney-hahmo. ”Pompidou on sivuosan sivuosassa oleva höpsö kokki.”Varsan saatuaan Arielistakin sukeutui ihanan säyseä. Onnelliset ajat olivat edessä, vaikkakin lyhyemmänpuoleiset. Mutta ei se määrä, vaan se laatu?”Olin niin onnellinen, että ihan hävetti.”Jonkin aikaa kaikki sujui ja onnistui. Helppo B -kisastartti – se oli onnen multihuipentuma”Me olimme taas tehneet mahdottomasta mahdollista – yhdessä.”Sekin oli onnenpotku, että Pomppis ei mennyt koskaan kaupaksi ja Paunu joutui lunastamaan sen kokonaan itselleen. . Eräänlainen terapiaMutta kuten tekstin alussa sanotaan, tämä kirjahan on eräänlainen terapia. Yksityinen ja samalla yleinen, sillä kaikki hevosenomistajat voivat samastua siihen. Ja mikseivät kaikki muutkin, jotka ovat elämässään rakastaneet.Sillä kaikki suuret rakkausarinat päätyvät traagisesti. Aina lopulta toinen kuolee.Ja kuten Paunu toteaa, hevonen on kyllä ehdottomasti kaikkein vaikein hengissä pidettävä kotieläin.”Päivällä kaikki oli vielä hyvin, alkuillasta maailmani romahti.”Jatko kuulostaa tutulta. Suoliäänet lakkasivat kuulumasta, eläinlääkärillä ei ollut mitään tehtävissä. Ei voinut antaa hevosen kärsiä enempää.”Tämä kaikki oli niin kovin epäreilua. Lisäjuotinkin Arielia lähes vuoden ympäri juuri siitä syystä, että se ei ikinä saisi ähkyä.”Mutta myös onnellinen loppu on olemassa oleva ilmiö.Aika parantaa haavat, ihan oikeasti. Ja tietysti kirjoittaminen. Ja se, että varsa on niin paljon äitiänsä, että aina ei tiedä, kumpaa katsoo.Ajatus Arielista ei enää saa aikaiseksi tuskatilaa, vaan enemmänkin suloisenhaikean muiston. Pomppis on siinä vaiheessa, että se osallistuu tänä vuonna nuorten suomenhevosten laatuarvosteluun, sillä Paunu on päättänyt uskaltaa."Jos hevonen pysyy hengissä ja terveenä. Koska mikään ei ole hevosten kanssa niin varmaa kuin epävama, ja jos menen sanomaan lehdessä että 'menen laatareihin', en varmasti pääse sinne."Luonnollisesti näin. .Katkeroituneen hevosnaisen muistelmatElämänmakuinen matka pienen merenneidon kanssa ja vähän ajasta sen jälkeenkin.Kirjoittanut Meiju PaunuKansikuva Heidi Nokelainen/MaalibalettiKustantaja BoD – Books on Demand 2023.

Kirja-arvio: Katkeroitunut hevosnainen toteaa, että hevonen on kyllä ehdottomasti kaikkein vaikein hengissä pidettävä kotieläin

Aiheeseen liittyvää