Biologi Karin Hemmann pallottelee uudessa kirjassaan kiinnostavaa kysymystä: haluaako eläin voittaa ihmisen järjestämissä kilpailuissa, vai haluammeko me vain uskotella itsellemme niin?
Mitä voittaminen eläimen mielestä sitten olisi? Se on hyvä kysymys.
Hemmann kysyy: “Mitä eri eläimet ja eläinlajit haluavat voittaa – toisensa, herkkuja vai haluavatko mitään?”
Karvanmitalla voittoon - haluavatko eläimet voittaa?
Biologi ja tutkija Karin Hemmannin kirjassa jalkaudutaan seuraamaan erilaisia eläinkilpailuja.
1. painos heinäkuu 2025.
Kustantaja: Suomen Hevosurheilulehti Oy
Kirjaan voi tutustua https://kauppa.hevosurheilu.fi/kirjat/
Kun Hemmann toteaa, että hevoset ja koirat juoksevat kilpaa, ja kysyy, miksei ole kissojen tai kanien juoksukilpailuja, ollaan lähellä vastausta.
Kilpailumuotoja ei ole valittu summamutikassa, vaan eläinlajeille ominaisista edellytyksistä käsin, jalostuksen tukemana. Huomaa myös, että koska kyse on kahdesta aivan erilaisesta lajista, peto- ja saaliseläimestä, kilpailuttaminen tapahtuu eri tavoin. Vinttikoira tarvitsee vieheen (saalis), hevonen ihmisen, joka ylläpitää liikettä ja suoritusta.
Mitä voittaminen näissä asetelmissa on? Kuten pitkän linjan vinttikoiraharrastaja Sari Salminen kiteyttää: “Voittamaan ei vinttikoiraa voi valmentaa. Vain vahva vietti ja nopeus ratkaisevat.”
Hemmann vertaa ihmistä ja eläintä myös aivojen suomien mahdollisuuksien kautta. Hän lähtee hiihtokilpailuun ja arvioi mahdollisuuksiaan: “Hiihdän taatusti nopeammin kuin naapurin Pertti, mutta Ville on paha vastus.”
Ihmisellä silmien yläpuolella sijaitseva etuotsalohkon kuorialue mahdollistaa harkinnan, ennakoinnin ja tavoitteiden suunnittelun. Ihmisellä sen osuus aivoista on noin 33 %, apinoilla 15 %, kissoilla ja koirilla 5 %. Hevosen aivoissa on vain joitakin soluja tällä alueella.
Lukija alkaa miettiä: mitä tapahtuisi, jos koirat päästettäisiin radalle ilman viehettä?
Entä jos hevoset laskettaisiin raviradalle vapaasti keskenään, kuten moni on tainnut tehdäkin? Ensimmäisellä kerralla ne ryntäisivät uudessa tilanteessa yhdessä, mutta jo kierroksen jälkeen into hiipuisi.
Ei liene myöskään sattumaa, että hevosille ei ole keksitty viehejuoksua.
Hemmann jatkaa: “Kun ravihevonen toistuvasti nousee maalisuoralla takarivistä hurjan kirin kautta voittoon, tavoitteleeko se henkilökohtaista päämäärää, vai mieltääkö se juoksevansa arolla kilpaa lajitovereidensa kanssa. Vai tekeekö se vain niin kuin käsketään?”
Vai tekeekö se niinkuin sille on opetettu, ja mihin se on koulutettu. Niissä puitteissa, mihin se lajinsa perusteella kykenee ja valmennettuna pystyy.
Vastausta kysytään menestyneiltä valmentajilta. Pekka Korpi korostaa, että hevonen opetetaan ohittelemaan harjoituksissa, jolloin se oppii, että takaa kääntäessä pitää mennä ohi. Esteratsastaja Salla Varenti puolestaan vie nuoren hevosensa kisapaikalle jo viikkoa ennen kilpailuja ja vielä uudelleen juuri ennen, jotta hevonen tunnistaa ympäristön eikä jännity käyttötilanteessa. Molemmissa esimerkeissä toistot ja valmistaminen luovat kilpailusuorituksen edellytyksiä.
Kirjassa Karvanmitalla voittoon on 200 sivua pohdintaa ja lopussa laaja lähdeluettelo. Itse kysymykseen Hemmann ei anna vastausta – ehkä siksi, että vastausta ei yksinkertaisesti tiedetä. Kirjan arvo onkin siinä, että se herättää pohtimaan omia käsityksiämme eläinten motiiveista ja sitä, kuinka paljon projisoimme niihin omia toiveitamme.
