Seura- ja harrastuseläinten neuvottelukunnan juuri julkaistu ulostulo (.5.5.2026) on tyypillinen siinä, että tekstissä keskitytään urheiluhevosten käyttämisen myötä hevosille mahdollisesti syntyvään epämukavuuteen, mutta samalla unohdetaan liikkumattomuuden vaarat, lihavuuden ja kaviokuumeen mukanaan tuomat haitat. Edellä mainituista ei tekstissä ole edes mainintaa.
Lue alta neuvottelukunnan 5.5. julkaistu kannanotto ja katso keitä neuvottelukunnassa on jäseninä:
Kannanotossa yleistetään ja niputetaan yhteen erilaisia tilanteita (raipan käyttö, ohjaspaine, kannukset), mutta ei erotella sitä, milloin käyttö on osa normaalia, hyväksyttyä koulutusta ja milloin kyse on väärinkäytöstä. Näin alkuasetelmaksi syntyy mielikuva, että “kaikki on väärin”. Hevosurheilussa paine–myötäys -periaate on kuitenkin kansainvälisesti hyväksytty käytännön koulutuksen perusta, eikä kaikkea painetta voi tulkita kivun tuottamiseksi.
Yksi huono asia ei tietenkään tee pätemättömäksi jotakin toista huonoa asiaa, mutta jotakin kuvaavaa tässä hevosurheiluun kohdistuvan kritiikin kärjessä on. Ala on parhaillaan isossa muutoksessa, kun järjestötasolla (sekä FEI että SRL) lajiin ajetaan jatkuvasti uudistuksia ja muutoksia. Tämä kehitys ei kuitenkaan tapahdu muuttamalla perinteinen laji kertaheitolla joksikin täysin toiseksi tai yksinkertaistamalla sen vaatimuksia niin, että ulkopuolinenkin ne ymmärtää. Paras lopputulos tulisi syventämällä yhteistä ymmärrystä hevosen käyttäytymisestä, koulutuksesta ja fysiologiasta. Paino sanalla "yhteistä". Sillä vain harvoin, jos koskaan, on niin, että keskustelussa toinen osapuoli on täysin väärässä ja toinen täysin oikeassa.
Kun neuvottelukunta haluaa, että ala tunnistaa kipukohdat hevosten koulutuksessa ja käytössä, kannanotossa käytetyt sanamuodot herättävät samanaikaisesti ajatuksen siitä, että neuvottelukunnan tulisi vastaavasti ymmärtää, mitä ratsastuksessa tehdään ja mitä milläkin haetaan. Tämä on ajankohtainen toive, sillä alalla on viime aikoina puhuttu paljon siitä, että ratsastuksen teoria ei avaudu kaikille ratsastajillekaan, saati sitten alan ulkopuolisille. Viimeksi tämän ajatuksen toi esiin Tampereen Hevoset-messuilla Mary Wanless.
Käytännön tasolla kysymys palautuu siihen, miten tällaiset kannanotot ylipäätään voisi konkreettisesti rakentaa niin, että ne parantavat hevosten hyvinvointia. Ensimmäinen edellytys olisi yhteinen kieli ja käsitteet. Mitä tarkoitetaan paineella? Milloin kyse on koulutuksellisesta avusta ja milloin haitallisesta kohtelusta? Miksi kaikki hevosurheilijat eivät ole siirtyneet pelkästään namittamiseen, jos se on ylivertainen menetelmä? Jos tätä selkeytystä ei tehdä, keskustelu väistämättä jakautuu eri todellisuuksiin.
Kuinka moni neuvottelukunnassa syvällisesti tietää, mitä ratsastuksessa edes tapahtuu?
Mukaan tarvitaan käytännön hevosurheilun osaamista – valmentajia ja kouluttajia eri lajeista, hevosen oppimiseen perehtyneiden asiantuntijoiden rinnalle. Pelkkä edustuksellisuus ei riitä, vaan tarvitaan todellista käytännön ymmärrystä siitä, miten hevosta koulutetaan ja mitä arjen tilanteet tarkoittavat.
Kannanotoissa tulisi erotella selkeämmin toisistaan kielletty toiminta, harmaat alueet ja hyväksytty koulutuksellinen käyttö: Nähdäänkö väkivaltaista lyömistä, voimakasta apujen käyttöä kilpailutilanteessa vai paine–myötäys -periaatteen noudattamista?
Eikö pitäisi tarkastella myös käyttämättömyyden ja puutteellisen liikunnan seurauksia, kuten vaikkapa lihavuutta, joka yhtä lailla on ihmisen aiheuttama vieras tila hevosella? Mitä voi tapahtua, jos hevosta ei käytä mihinkään?
Hyvinvointi ei synny ääripäistä, eikä syyttelystä, vaan siitä, että molemmat ääripäät tunnistetaan. Ja siitä, että ykkösprioriteetti on ymmärtäminen, ei tarve olla oikeassa.