Bernard Boblet'n elämäntyö on täydellisen percheronin etsintä – jatkajaa ei ole ilmaantunut

Tämä juttu julkaistiin Hevosurheilussa ensimmäisen kerran tammikuussa 2019.

Bernard Boblet, 69, jahtaa eräänlaista ideaalia, mielikuvaa. Täydellistä percheron-hevosta.

Se olisi papurikko kimo, sillä olisi pyöreät, lihaksikkaat muodot, jyrkkä lautanen, vahvasti kaareva joutsenkaula ja kaunis percheronin pää, suora nenäpii ja valppaat silmät. Koko hevonen henkisi jäntevää, rauhallista väkevyyttä, jossa on ripaus verta.

Percheron ei ole mikään pystyyn nukahtanut löyhälihainen jätti, vaan rotueläin. Työhevosten siniverinen aatelinen.

Ulkoilmaihmisenä Boblet’lle nousee nopesti pieni hiki pintaan sisällä keskellä päivää, kahvikupin ääressä, joten lähdemme ajelemaan laitumelta toiselle, Boblet'n Gué-sukunimellä varustettuja kasvatteja katsomaan. Boblet tekee samalla päiväruokinnan, ottaa mukaan isot ämpärilliset sekoitusta, jossa on mustaa ja litistettyä kauraa ja ohraa.

”Tämä on oma rehusekoitukseni”, hän kertoo puuhakkaana ja hyräilee keräillessään kaikki ämpärit kerrallaan mukaan. Eläkkeellä oleva lihanleikkaaja on ilmiselvän tyytyväinen saadessaan puhua percheroneista.

Vaimo Raymonde ei ole koskaan ollut kiinnostunut.

”Juu, minä en hevosiin koskekaan”, hän myöntää naurahtaen.

Kaikesta huomaa, että tästä asiasta on keskusteltu aiemminkin. Raymonde jää kotiin television keskipäivän visailuohjelmien ääreen. Päivän Le Perche -lehtikin näyttää olevan vielä avattuna pöydällä, sen lukeminen vielä kesken.

Kyllä hevonen mustakin voisi olla. Mutta silloin sen on oltava metallinsinisenä hohtavaa mustaa, joka ei haalistu ruskeaksi kesälläkään. Talon takavuosien vuokraori Alaska des Hates (Galopin – Perrine des Hates, Jonas des Hates) esimerkiksi oli muodoiltaan lähes täydellinen. Boblet näyttää sen vanhan ori-ilmoituksen, ja todellakin, kyseessä on ollut majesteetillisen upea eläin.

Boblet’lla on viisi siitostammaa ja joka vuosi taloon tuodaan oma ori.

Boucle d’Or du Gué (Telois – Jamila du Gué, Domino) on yksi parhaista siitostammoista, isompaa mallia. Se on laitumella kolmivuotiaaksi kääntyneen tyttärensä Gissian kanssa.

Tämän kauden ori on nimeltään Black Boy (Orly de la Herpiniere – Stella Creusoise, Daplomb).

Boblet kertoo, että ori ostettiin aikoinaan ennätysisolla summalla valtionsiittolaan, haras nationaliin – peräti 8000 eurolla – ja myös, että se sai orinäyttelyssä kymmenen pistettä päästä ja kaulasta.

”En ole 40 vuoteen nähnyt minkään muun saavan sellaisia pisteitä.”

Ori oli syntymässä musta, mutta nyttemmin jo täysin kimoutunut. Viime vuonna sillä kävi 20 asiakasta.

Boblet'n isä Bernard vanhempi oli myös oriinpitäjä. 1950-luvulla oriinpitäjä kulki talosta taloon oriinsa kanssa jalan, toisinaan oriilla myös ratsastaen. Näin astutettiin hyvinkin 100 tammaa kaudessa. Pikku-Bernard kulki mukana aina kun pystyi.

”Isäni oli myös kiinnostunut näyttelyistä. Hän oli erinomainen letittäjä. Minä olin veljistäni ainoa, joka nousi joka viikonloppu neljältä ja viideltä ylös, jotta pääsin isän kanssa hevosnäyttelyihin”, hän kertoo.

Hänen kaksi ensimmäistä kantatammaansa olivat mustia myös. Ne olivat niin kutsuttuja nievrenpercheroneja, sillä musta väri tulee sieltä. Boblet käytti alkuaikoina tammoilleen myös paljon Haras du Pinissä ollutta Silver Shadow Sheikiä, amerikantuontioritta.

Rautias väri ei ole rodussa lainkaan sallittu. Niitä geneettisesti kuitenkin on, ja syntyykin aika ajoin. Boblet muistaa itsekin, että rautiaat kantakirjattiin aikanaan vain "vähän myöhemmin", kun kimogeeni oli tehnyt niistä riittävän valkoisia.

Percheronharrastus on tätä nykyä hyvin pitkälle näyttelyharrastus.

”Ei näillä oikeastaan ole mitään tehtäviä maailmassa enää”, Bernard Boblet toteaa hieman alakuloisena.

”Joku saattaa käyttää pienimuotoiseen metsänraivaukseen tai, kuten minä, kärryajeluihin, mutta kyllä se aika vähäistä on. No jaa, viininviljelyksessä saattaa avautua uusi ura, sillä luomuviljelijät ovat huomanneet, että hevonen tamppaa maata paljon vähemmän kuin erilaiset työkoneet.”

Näyttelyyn menevän percheronin harjan ja hännän letittäminen, nyörittäminen ja suoranainen paketointi punaisella villalangalla on oma taiteenalansa. On vielä heitäkin, joiden mielestä häntä pitäisi edelleen saada typistää. Boblet kaivaa yläkaapista häntäleikkurin ja kertoo mistä paikasta ja miten häntä pikkuvarsalta aiemmin leikattiin.

”Siitä häntäasiasta oli verinen sota 20–30 vuotta sitten”, hän muistelee.

USA:ssa häntä edelleen leikataan. Joitakin sellaisia oriita on tuotu Ranskaankin, mutta niitä ei saa näyttää ranskalaisissa näyttelyissä lainkaan.

Pitkän aikaa rotu pysyi pinnalla lihan takia. Hevosia kasvatettiin jopa yksinomaan syötäväksi.

”Mutta hevosenlihan syönti on romahtanut, kiitos Brigitte Bardot’n”, hän tuumaa.

Hevoset eivät juuri käy kaupaksi. Ja vaikka kävisivätkin, ei niillä rikastu. Tavallinen varsa maksaa 400 euroa, vähän parempi 800 ja huippuvarsa 1600.

Boblet’ssa on kauppamiehen vikaa. Hän haluaa myydä. Ja jos ei mene kaupaksi kalliilla, niin hän myy halvemmalla. Hänellä käy kauppa itse asiassa hyvin. Viime vuoden lopulla hän myi kasvattinsa Falco du Guén Japaniin ja sai tuplan huippuhevosen hinnasta.

”Se varsa oli 1,5-vuotiaana katsastuksessa ryhmänsä paras ja vielä väriltään musta. 3000 euroa, ota tai jätä, sanoin.”

Boblet’a harmittaa, että jatkajaa Gué-varsojen kasvatukseen ei ole tulossa.

”Minun mottoni on ”hevoset ensin, muu sen jälkeen”, lasteni ja lastenlasteni motto on juuri päinvastoin, ja niin hevosia ei voi pitää”, hän sanoo.

Vaikka percheronit elävätkin ulkona, ne tarvitsevat päivittäistä vahtimista ja hoitoa. Varsomisten aikaan on oltava hälytysvalmiudessa 24/7, sillä percheron-tamma ei yleensä kykene varsomaan ilman apua, vaan kalvojen rikkomisessa tarvitaan ihmistä.

”Niiden 40 vuoden aikana, jona olen tätä tehnyt, on ollut kolme varsomista, jotka ovat sujuneet itsestään”, Boblet kertoo.

Hänelle ovat tämän vuoden varsat jo syntyneet. Vuoden 2019 hevosten nimet alkavat Ranskassa J-kirjaimella. Jumper, Joker, Jerry ja Jazz du Gué.

”Nykyihmiset eivät yksinkertaisesti enää halua tehdä niitä uhrauksia, mitkä hevosenpito vaatii. Hevoset ovat kyllä ihania, mutta kun valkenee miten sitovia ne on pitää, ja minkä määrän työtä ja sitoutumista ne vaativat, he lopettavat. Tännekin muuttaa aina välillä joku pariisilainen, joka haluaa irti oravanpyörästä ja kasvattaa hevosia. Kun viisi vuotta maksimissaan on mennyt, hevoset jäävät.”

Ehkä kyse onkin asiasta, joka ei edes liity ikään, vaan yksinomaan hevoshulluuteen. Boblet huomaa eron myös omanikäisiinsä, jopa omassa Origny le Butinin kylässään.

”Kaverit kylällä järjestävät iltapäivätansseja teekupin äärellä. Minua tuollainen ei kiinnosta ollenkaan. He sanovat, että olen pähkähullu”, hän sanoo.

Percheron on rotu, joka ei voi kovin hyvin. Se on luokiteltu Ranskassa uhanalaiseksi.

”Kymmenessä vuodessa kasvatus on laskenut puoleen. Nykyään syntyy 750 varsaa vuodessa”, Bernard Boblet tietää kertoa.

Se johtuu ehkä siitä, että koko se maailma, mihin percheronit tehtiin, on kadonnut. Alkuperäistä percheronkasvattajan prototyyppiäkään ei enää ole. He katosivat Boblet'n mukaan jo 40 vuotta sitten.

”Minäkään en ole ihan sitä alkuperäisintä maamieslajia, sillä minulla on koko ajan ollut leipätyö ulkopuolella.”