Paluu satulaan 4: Pääsin tallille, mutta huomasin olevani hevosenhajua karsastava, siivoushullu kermaperse

Projektini kohti Horse Show´ta alkoi kaksi kuukautta sitten, ja nyt päätöstäni ja motivaatiotani todella koetellaan. Aloittelijan tuuri auttaa yleensä alussa, mutta jossain vaiheessa tulee vaikeuksia. Minulla ne alkoivat pari viikkoa sitten, mutta voin syyttää vain itseäni ja ahneuttani.

Kuntosalitreeni oli sujunut todella hyvin, joten joulutauon jälkeen lisäsin harjoitteluuni tanssin. Olen harrastanut lattariparitansseja jo vuosia, mutta loppusyksyllä pidin taukoa. Kun nyt toissaviikolla aloitin uudelleen, kuvittelin voivani jatkaa siitä, mihin jäin lokakuussa. Eli vedin viikon aikana saman tien viisi tuntia tanssia kuntosalitreenien päälle. Älykello käski levätä, mutta enhän minä kuuntele!

Kun viikko sitten olin jälleen tanssitunnilla, jaloistani loppui virta. Jouduin luovuttamaan kahden tunnin jälkeen (ohjelmassa oli kolme). Kuljin koko viikon sumussa, enkä jaksanut tehdä mitään. Olin vetänyt överit, joten ei auttanut kuin levätä. Kävelyä ja vähän tanssia.

Eikä tanssi ollut ainoa uusi fyysinen rasite, jonka lisäsin viikkoihin. Aloin nimittäin hevostelemaan! Vaikken vielä ole ratsastuskunnossa, olisi hyvä ottaa vähän tuntumaa hevosiin. Olen pitänyt itsestään selvänä, että hevostenkäsittelytaitoni on edelleen hyppysissä. Kuitenkin säilykepurkkien avaaminen on nykyään niin vaikeaa, että aloin epäillä kykyäni pitää riimunnarusta kiinni.

Päätin siis lähteä tallille. Laitoin Pohjois-Suomen hevosihmisten Facebook-ryhmään ilmoituksen, jossa lupaudun talliorjaksi kerran viikossa. Postilaatikkoni tulvi viestejä!

Lukuisista tarjouksista valitsin lopulta muutaman. Sovimme tapaamisesta, sillä hevosten kanssa tulee aina toimeen, mutta ihmisten kemioiden yhteen sopiminen on usein se vaikein osuus. Kävin katsomassa paria paikkaa, ja lopulta valitsin erään oululaisen esteratsastajan.

Päätökseen vaikutti ensisijaisesti sijainti, eli sinne on helppo ajaa. Matka kestää 10 minuuttia, ja tie on hyväkuntoinen. Lisäksi pidän esteratsastuksesta. Hoidokkeja minulla on kaksi, ja käyn näin aluksi kerran viikossa auttamassa.

Tallille lähteminen vuosien tauon jälkeen ei ollut mikään yksinkertainen operaatio! Ensinnäkin vaatteet. Minulla on kyllä läjä ratsastusvaatteita, mutta ne ovat ainakin viisi numeroa liian pieniä.

Piti siis ”uhrata” muita vaatteitani, sillä olen totaalisen vieraantunut hevosenhajusta. Valikoin takin, housut, pari paitaa, sukat, pipon ja hanskat, ne ovat nyt tallivaatteitani.

Kenkien valinta oli vaikeampi juttu. Raskin ottaa yhdet vanhat tennarit tallikäyttöön, mutta niissä jalat palelivat villasukista huolimatta. Onneksi Tokmannilta löytyi vedenpitävät ja lämpimät talvikengät kahdella kympillä, toivottavasti ne kestävät siihen asti, kun on aika ostaa kunnon jodpurit.

Onnekseni taitoni eivät olleet kadonneet, vaan osaan edelleen toimia hevosten kanssa. Talikko pysyy kädessä ja karsinan putsaus on tosi kivaa, kun on vain kaksi karsinaa. Hevosten kanssa on kiva touhuta – samettiturpia on ollut ikävä.

Valitettavasti työtahtini on vuosien varrella hidastunut, mutta ehkä harrastaessa vauhti ei ole tärkeintä. Parempi nauttia joka hetkestä sen sijaan, että yrittää tehdä mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti.

Mutta se tallinhaju! On huvittavaa, miten paljon se häiritsee minua nykyään. Ennen minulla ei ollut mitään vaikeuksia mennä tallikamppeissani kauppaan, ja eteisen naulakossa tallivaatteet ja -kengät olivat vierivieressä muiden kanssa.

Nyt minusta tuntuu, että haisen kilometrien päähän. Yhtenä iltana menin tallilta suoraan kuntosalille, ja mielestäni haisin karmealle! Kotonani olen tyhjentänyt tallivaatteille ja -kengille kaapista oman hyllyn, jonne ne sullotaan pois silmistä ja haisemasta.

Toinen asia, mihin on vaikea tottua, on se, että tallit näyttävät Suomessa... no, talleilta. Asuin niin pitkään ulkomailla, että totuin äärimmäiseen siisteyteen ja järjestykseen: kaikki loimet on viikattu samalla tavalla, tavaroita ei loju lattioilla, pölyt pyyhitään kaltereista säännöllisesti, loimet pestään heti niiden likaantuessa ja varusteet ovat aina puhtaat. Kaikelle on lokeronsa, koukkunsa tai kaappinsa.

Tavallisessa suomalaisessa yksityistallissa ei ole näin ja se on täysin ymmärrettävää. Ensinnäkään ei ole henkilökuntaa, joka ehtisi puunata tallia jatkuvasti. Lisäksi työt yritetään tehdä tallityöntekijälle mahdollisimman helpoksi, jolloin seuraavan päivän ruokakipot ovat valmiiksi oven edessä, tai ainakin välittömässä läheisyydessä. Ja kun on 30 eri omistajaa, on loimetkin viikattu eri tavoin.

Hevosten omistajat tulevat tallille töiden jälkeen, ja kaikki aika menee tärkeimpiin asioihin: karsinan putsaamiseen, seuraavan päivän ruokien laittoon ja hevosen liikuttamiseen. Puunaaminen ja putsaaminen jää helposti välistä, sillä aikaa menee muutenkin useampi tunti.

Se että tämä vaivaa minua, on varmasti myös luonnekysymys. En esimerkiksi kykene työskentelemään, jos tiskit ovat tiskaamatta tai kotini on sekaisin. Onneksi hoitoheppojeni omistaja antaa minun puunata ihan niin paljon kuin haluan, tosin toistaiseksi olen niin hidas perusjuttujen kanssa, etten ole päässyt vielä kunnolla asiaan.

Olen kuitenkin ottanut ensimmäisen askeleen kohti hevosia! Nyt on hyvä totutella, jotta en ratsastuksen alkaessa takerru epäolennaisuuksiin. Sillä yksi asia kävi heti selväksi: olen melkoinen kermaperse!