30 vuotta sitten Messukeskuksessa nähtiin pohjoismaalaisia nuoria lupauksia - "Olihan se jännää, kun kaikki oli suurta"

Helsinki Horse Show palaa keväällä Messukeskukseen 30 vuoden tauon jälkeen. Kun Messukeskus edellisen kerran isännöi kansainvälistä huipputapahtumaa syksyllä 1996, kilpailtiin viikonlopun aikana myös Scandinavian Young Riders Cup, jossa pohjoismaiset nuoret ratsastajat ja juniorit kilpailivat 130–135 cm tasolla. Yksi viikonlopun luokista jopa televisioitiin ja näytettiin Ylen kanavilla.

Moni kisassa hypännyt ratsastajanalku on tehnyt menestyksekkään uran esteratsastuksessa. Ten Cate Fortunellalla (Adios – Formateur) hypännyt Sanna Salonen, nykyinen Backlund, on edelleen aktiivinen kilparatsastaja. Myös Espanjassa asuva Eevi-Pirre Rautiainen kilpailee edelleen, välillä myös kansainvälisellä tasolla. Lisäksi ensimmäisen päivän voittaja, Ruotsin Linda Heed voitti viime keväänä Göteborgin maailmancupin osakilpailun.

Rusettihai Merry Excuse

Kisassa hyppäsivät myös oululaisratsastajat Marjut Paasio ja Teija-Leena Sarajärvi, nykyinen Luoma, joiden tammat Merry Excuse (Joost – Farn) ja Firefight xx (Music Streak xx – Dance in Time xx) matkustivat Helsinkiin samassa kyydissä ratsastajien kanssa.

Hypätäkseen HIHS:ssa, nuorten oli kilpailtava syksyn aikana useammassa karsintakisassa, joista yksi järjestettiin Oulusssa. Paasiolle vuoden 1996 HIHS oli kolmas ja viimeinen, sillä hänen vuotensa nuorena ratsastajana päättyivät. Avajaisluokassa hän sijoittui kolmanneksi Heedin ja Salosen jälkeen.

”Siihen aikaan oli vain isot kansainväliset luokat ja nuorten kilpailu, ei ollut pikkuluokkia kuten nykyään”, Paasio muistelee.

Kaikki ratsastajat asuivat samassa hotellissa Pasilassa ja mieleen on jäänyt kyytipalvelu, joka kulki nonstoppina hotellin ja Messukeskuksen väliä.

Ensimmäisessä Horse Show´ssaan 1994 Paasio jännitti niin paljon, ettei menestystä vielä tullut, mutta sitä seuraavina vuosina sijoituksia ropisi. Hänelle 5-vuotiaana tulleella Merry Excusella ei ollut valtavaa hyppykykyä, mutta se oli nopeutensa ja varovaisuutensa ansiosta todellinen rusettihai 130-tasolla.

Siihen aikaan Suomen maajoukkueen valmentajana toiminut Jos Lansink piti valmennusviikonlopun ennen Horse Show´ta, mihin Paasiokin osallistui.

”Muistan kun menin Kimmo Kinnusen ja Trajanuksen kanssa samassa ryhmässä pikkuisella Empulla. Mutta sillä oli maailman helpointa mennä sellaisia tehtäviä, se oli niin hyvin ratsastettu ja se osasi kaiken. Lansink ihan tykkäsi siitä, kun pystyin sillä tekemään ihan mitä vaan.”

Esteitä hypättiin myös käynnissä ja välillä ne nousivat korkeiksi.

”Ensin Kimmo meni Trajanuksella ja minä tulin pikkumopolla perässä. Mutta kaikesta me selvittiin!” Paasio nauraa.

Kinnunen ja Trajanus hyppäsivät 1996 maailmancupin osakilpailun yhdellä pudotuksella ja sijoittuivat sijalle 7.

Paasio toteaa, että kolmekymmentä vuotta sitten mahdollisuuksia avautui myös ratsastajille, jotka eivät olleet rikkaita.

”Äiti ja isä olivat tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, mutta ei valmennukset ja kisat maksaneet silloin niin paljon. Siihen aikaan tavallisellakin ihmisellä oli mahdollisuus kiertää kisoja.”

Seuraavana keväänä Merry Excuse myytiin oululaisjuniorille, mutta tallissa oli sen 7-vuotias pyrrhuslainen jälkeläinen Merry Impulse. Siitä ei kuitenkaan tullut emänsä veroista kilpahevosta ja se myytiin lopulta siitokseen. Viimeiseksi omaksi hevoseksi jäi Meskina (Lauriston – Jasper), joka kilpaili 120-tasolle asti.

Sairastuminen lopetti hevosurheilun

Hevosista tuli kuitenkin työ, kun Paasio valmensi, opetti ratsastuskoulussa sekä ratsutti muiden hevosia, kunnes vuonna 2008 hän lopetti kilpailemisen kokonaan. Poika Ossian syntyi 2005 ja vaikka hän sen jälkeen opiskeli vielä ratsastuksenohjaajaksi, leipätyö muualla kuin hevosalalla alkoi houkutella. Taskussa oli aiemmin opiskeltu koulunkäynninohjaajan koulutus.

”En ollut ikinä niitä töitä tehnyt, mutta kun oli pieni lapsi, siisti sisätyö alkoi tuntua järkevämmältä.”

Työpaikka löytyi Kaakkurin koulusta 2009, missä hän on töissä edelleen. Valmentaminen ja ratsutus jatkui sivutoimisesti, kunnes keuhkosairaus pakotti lopettamaan syksyllä 2020. Vuotta myöhemmin myös sydän alkoi oireilla.

Nyt Paasio odottaa sekä keuhkojen että sydämen elinsiirtoa, mikä tarkoittaa jatkuvaa lähtövalmiutta sopivan luovuttajan löytyessä. Hän työskentelee edelleen koululla osa-aikaisesti, mutta hän joutuu välttelemään fyysistä rasitusta. Ratsastusta hän seuraa aktiivisesti sivusta ja on edelleen tuttu näky Oulun alueen kilpailuissa sekä talleilla.

Pippurinen Firefight yritettiin ostaa jo ensimmäisenä päivänä

Teija-Leena Luomalle vuoden 1996 HIHS oli ensimmäinen. 16-vuotias ratsastaja oli saanut Firefightin vasta kesällä, mutta hevonen oli kuin hänelle tehty ja yhteistyö lähti heti hyvin käyntiin. Entinen laukkahevonen oli pieni, kuuma ja varovainen.

Suoraviivaisena hevosena se ei kuitenkaan hätkähtänyt mistään ja ensimmäisessä HIHS:ssa ratsukko sijoittui 135 cm luokassa kuudenneksi.

”Olihan se jännää, kun kaikki oli suurta”, Luoma muistelee.

Nuoret ratsastajat myös kantoivat osallistuvien maiden lippuja avajaiskulkueessa, ja ratsastajien kesken oli kova kilpailu, kuka saa minkäkin lipun.

Ennen eläinlääkärintarkastusta oli kriittiset paikat, sillä Firefight oli saanut ennen kisaa impparin, imusuonitulehduksen jalkaansa.

”Jännitin aivan hulluna, kun hauteesta oli jäänyt väriä takajalan sukkaan. Olin varma, että pomppaamme vetcheckistä, mutta se meni ihan hyvin.”

Ennen kuin Firefight oli hypännyt ensimmäistäkään estettä Messukeskuksessa, Luoman äiti oli saanut hevosesta ostotarjouksen.

”Äiti ei edes tullut talliin, mutta joku eurooppalainen oli tullut tarjoamaan hevosesta summan, joka oli moninkertainen sen ostohintaan nähden. Äiti oli siinä miettinyt, että mitä hän tekee”, Luoma nauraa.

Asiaa pähkäiltiin ja valmentajaltakin kysyttiin mielipidettä, mutta lopulta hevosta ei myyty.

Talven ajan Luoma kulki Ypäjällä maajoukkueleireillä ja pääsi varasijalle Göteborgin maailmancupin finaaliin, jossa myös hypättiin nuorten ratsastajien luokkia. Kun Eevi-Pirre Rautiaisen hevonen sairastui, Aki Ylänne soitti Luomalle.

”Puhelin soi lauantaina aamupäivällä. Aki kysyi, haluanko lähteä hyppäämään Göteborgiin. Sanoin, että totta kai.”

Asiaa mutkisti, että lautta lähti jo seuraavana päivänä Turusta. Se tarkoitti, että Oulusta piti lähteä samana iltana. Edessä oli pikainen pakkaaminen.

Vasta perillä hänelle selvisi, että nuorten ratsastajien finaali kilpailtiin 140-tasolla.

”Olin että herra varjele, en ole koskaan hypännyt näin isoa! Rupesin jännittämään ihan hulluna.”

Kisa kuitenkin alkoi hyvin, kun tervetuliaisluokasta tuli voitto. Finaalissa oli yksi hankala väli, jossa askeleet eivät sopineet ja Luoma putosi selästä.

Kausi 1997 oli menestyksekäs. Ratsukko voitti junioreiden Suomen mestaruuden ja PM-kisoissa tuli joukkuepronssia. 130–135 cm luokissa hevonen oli parhaimmillaan, vaikka he hyppäsivät aina välillä jonkun 140-luokan.

Juniorivuosien loppuessa Firefight myytiin ja nuorissa ratsastajissa Luoma kilpaili Felicianolla (Almiro – Kristal) ja Furirilla (Bernstein – Furidant). Myös Hartwall-areena ehti tulla tutuksi.

”Kun siirryttiin Messukeskuksesta Hartwallille, siihen tuli napsun verran ison maailman tuntua. Oli isot ja korkeat katsomot, ravintolasta näki kilpailua ja areenalle tultiin putkea pitkin”, Luoma muistelee.

Tavoitteellinen ratsastus loppui siirtyessä senioreihin, mutta hän on aina välillä harrastusmielessä ratsastanut. Nuorisopsykiatrian poliklinikalla toimintaterapeuttina työskentelevällä Luomalla on neljä lasta, joista nuorin tytär ratsastaa ratsastuskoulussa.

Ajatus kilpailemisesta kuitenkin sytyttää edelleen, joten kukapa tietää, jos voitontahtoinen ratsastaja lasten kasvettua nähdään jälleen kilparadoilla.